Epäaitouden lähteillä.

Arvostelu elokuvasta The Wrestler

Darren Aronofskyn uusin elokuva on saanut osakseen hypetystä, eikä tällaisen elokuvan katsominen onnistu vailla odotuksia. Mickey Rourken ympärille rakennettu myyttinen aura ja Aronofskyn Unelmien sielunmessulla nostattamat lupaukset eivät voi olla – tai ainakaan itselläni olleet – vaikuttamatta ennakkokäsityksiin elokuvasta ja itse katselukokemukseen.

The Wrestler kertoo mainetta niittäneen vapaapainijan hohdokkaimpien aikojen jälkeisestä elämästä. Randy ”The Ram” Robinson on ollut ns. hyvä painija vapaapainimaailmassa, mikä tarkoittaa sitä, että hän saa yleisön tuen taakseen olemalla ”hyvä amerikkalainen” ja painimalla voittoisasti hippejä, kommareita ja liiman haistelijoita vastaan . Elokuvassa Randy Robinsonin arjen hengissäpysymistaistelu kädestä suuhun –periaatteella kulkee rinnakkain mutta epätasapainossa vapaapainimaailman plastisen todellisuuden ja Randyn painihahmo The Ramin kaikkivoipaisuuden kanssa. Painimaailmassa Randy joutuu etenemään menneisyyden varjolla, eikä tällä menneisyydellä ole mitään annettavaa muille elämän osa-alueille. Tämä johtaa Randyn yrittämään korjata painimaailmaan kuulumatonta menneisyyttään, jota hän painijan hektisen elämän huumassa oli väheksynyt. Yrittämällä korjata välejään tyttäreensä Randy pyrkii korjaamaan lyhytnäköisyytensä seurauksia ja muuttamaan menneisyyden vähemmän tuskalliseksi. Toisaalla Randy pyrkii muokkaamaan tulevaisuudelleen kestävämpää pohjaa suhteella strippariin, jonka vakioasiakkaana hän on ollut jo hyvän tovin. Mutta sanonta vanhasta koirasta on tuskallisen totta Randyn kohdalla.

Aronofsky on taitava kuvaaman elämän raadolisuutta, minkä hän osoitti jo Unelmien sielunmessulla. Raadollisuutta Aronofsky tutkii erityisen fyysisellä kerronnalla, mikä tekee hänestä tässä suhteessa enemmän Cronenbergin sukulaissielun (tämä suurella varauksella) erotuksena Aki Kaurismäen tai Jim Jarmuschin tyylistä, jossa karuus on tarinan kertomisen muodossa: dialogin karuudessa ja minimalistisessa otteessa. The Ramin ihosta revitään niittejä show’n jälkeen, hän viiltää otsaansa haavoja partaterällä näyttääkseen haavoittuneelta ja pistää näin kroppansa likoon tehden esityksen todellisemmaksi yleisölle ja kenties ennen kaikkea itselleen.

Elokuva on kokonaisuudessaan erittäin sujuva ja Aronofsky osaa temmata katsojan mukaansa vaivatta. Elokuva naurattaa, mietityttää ja itkettää, ja on siitä harvinainen elokuva, että on Finnkinon lipun hinnan arvoinen. Rourken murjotut kasvot heijastelevat elämän rujoutta niin hyvin, että täytyy ihailla Aronofskyn päättäväisyyttä saada Rourke rooliin hinnalla millä hyvänsä. Toisaalta juuri kyseiseen roolitukseen kenties kätkeytyy se vika, joka elokuvassa on. Michael Rourken ja Randy Johnsonin elämät muistuttavat toisiaan, eikä tämä ole luonnollisesti sattumaa - toisaalta todellisuus ja fiktio sekoittuvat elokuvan sisälläkin Randyn ja ”The Ramin” kesken. Aronofsky on sekoittanut todellisuuden ja fiktion kahdella tasolla, ja tavallaan tämä on nerokasta. Ja nyt se ”mutta”: Elokuva nojaa liiaksi tälle oivallukselle, eikä saavuta kovin omaperäistä ilmaisua. Tarina on hienosti kerrottu, Rourke on roolissaan mainio, yleisö on haltioissaan ja Aronofsky on jopa verrattain omaperäinen, mutta ”vain” verrattain. Tämän elokuvan päällä lukee liian selkeästi ”Oscar” ollakseen mestariteos. Tietenkin, kuten sanottua, elokuvan lukemista vaikeuttaa jossain määrin sen ympäröivä kohu, mitäs sitä kieltämään. Jos ja kun Oscarit The Wrestlerin suuntaan napsahtavat, menevät ne jos eivät oikeaan, niin ainakin mielenkiintoiseen osoitteeseen, eikä se ole itsestäänselvyys glamourilla uppopaistetussa gaalassa.

Kaiken kaikkiaan elokuva on erittäin hyvä, mutta keskeinen ongelmani on, että olen nähnyt Martin Scorsesen elokuvan Kuin raivo härkä ja nyt teen kenties epäreilua vertailua The Wrestlerin tappioksi. Jos et ole nähnyt, katso molemmat ja ehkä ymmärrät, mistä puhun. Mikäli et ymmärrä, sana on vapaa.

***½

Normaaliudesta ja hallinnasta (lyhyt mietelmä Foucaultiin pohjautuen)

Sivistyssanakirja määrittelee normaalin seuraavasti:

”normaali: säännönmukainen, hyväksyttävä, "terve"; tavanomainen, vallitseva; (geometriassa) kohtisuora viiva ¶ Tämä sana on usein erittäin tulkinnanvarainen, koska se voi tarkoittaa norminmukaisuutta tai "tilastollista normaalisuutta", tavallisuutta. Tilastotieteessä "normaalijakauma" eli Gaussin jakauma tarkoittaa määrätyyppistä jakaumaa, jolle on ominaista useimpien arvojen keskittyminen keskiarvon ympärille ja esiintymistiheyden väheneminen yhtä nopeasti kumpaankin suuntaan keskiarvosta poispäin.”

Normaalia on siis vaikea yksiselitteisesti määritellä mutta se selkeästi antaa ajattelulle suuntaa. Olemme (modernina aikana) sisäistäneet ajatuksen normaalista niin vahvasti, että siitä on väkisinkin tullut osa ajattelun tapaamme. Väitänkin, että idea normaalista on osa laajempaa yhteiskunnallista kehitystä, jossa normaalin syleileminen on ollut yhteiskuntamme tiettyyn suuntaan kehittymisen edellytys sen keskeisen hallinnan muodon tyyppinä.

Foucaultin mukaan renessanssin ihmisen ”hulluus”, joka jatkuvasti osoitti yhteiskunnan normien sijainnin ja kyseenalaisti niitä, katosi vaistuksen järkikäsityksen alle. Tämä on mielestäni tulkittavissa normaaliuden kautta. Normaalia ei olisi ilman valistuksen järkikäsitystä. Käsitys yleisestä, kaikille annetusta järjestä tukee yhdenmukaistumisen kehitystä vaikka tilanne voisi olla ja (käsittääkseni) myös tulisi olla päinvastoin. ”Käytä omaa järkeäsi” muuttuu muotoon ”Käytä Järkeä”. Eli tätä kautta normaalin omaksumisesta tulee järjen yhdenmukaistumisen signaali. Tilastotieteet auttavat keräämään populaatiosta hyödyllistä informaatiota. Samalla yleistyksille löytyy sijaa, puhutaan keskiarvosta ja jo mainitusta Gaussin käyrän keskijakaumasta. Normaalista tulee standardi (kuulostaa typerältä), jota kohden neuroottisesti pyritään tai josta pyritään neuroottisesti pois. Kuitenkin siihen suhtautuva ajattelutapa ei pääse ulos konformistinen-eksentrinen –jaottelusta, joka työntää ihmisen yhä syvemmälle yhteiskunnallisen olion suuntaan.

Seksuaalisuuden tasolla normaalius pakonomaisena ajattelun kiinnepisteenä merkitsee jatkuvaa itsenormittamista joko (yleisesti) hyväksyttyjen normien noudattamisena tai niistä pakonomaisena pakenemisena. Äärimmäisenä esimerkkinä normien pakonomainen noudattaminen mahdollisti Saksassa kansallissosialistien valtaan nousun. Kuitenkaan nyky-yhteiskunnassa autoritäärinen hallinnan muoto on korvautunut liberaalimmalla mutta pohjimmiltaan samaan normaaliuteen tukeutuvalla hallinnalla. Seksuaalisuuden repressio on korvautunut yliseksualisaatiolla, jossa (mieli)kuvien kautta ihmisiä ohjataan kohti normia näennäisen pluralismin varjolla. Vapauden hokema on muuttunut ainoastaan hokemaksi. Kylläkään kehityksen tiettyjä kiistämättömiä etuja ei voi kieltää ja juuri tähän sen ylivoimaisuus perustuukin. Muun muassa rasismin kiellolle (rasismi muuttuu sisäistetyksi normaaliuden palvonnaksi, ”jäykkä ennakkoluulottomuus” valtaa alaa) ja seksuaalisuuden vapautumiselle (seksuaalisuudesta tulee pakkomielle, joka muodostuu hallitsevaksi diskurssiksi peittäen alleen muita kysymyksiä) perustuvan yhteiskunnan on kohtuullisen helppoa oikeuttaa omat toimintatapansa. Vaatiikin aina melkoista dekonstruktiota, jotta pääsee kritiikin syvimpään olemukseen. Sitten ollaankin jo niin kaukana normaalista ajatusmaailmasta, että kritiikki tulee äärimmäisen helposti sivuutettua ylimielisenä jaaritteluna.

Menetetty mielekkyys (julkaistu Debatissa 1/08)

Tarinan klassinen muoto on keskeinen elokuvan lukemisen työväline. Mitä käy, jos klassista muotoa rikotaan, mitä meille jää jäljelle? Pyrimme sopeutumaan, mutta ennakko-oletukset istuvat niin syvällä, ettemme pysty seuraamaan johtolankoja. Niin kutsuttu järkevyytemme estää meitä astumaan uuteen maailmaan, uudenkaltaisen johdonmukaisuuden piiriin.

Coenin veljesten Menetetty maa on trilleri, jossa konventiot saavat kyytiä. Peruskuvioltaan elokuva on varsin tyypillinen trilleri: siinä jahdataan rahasalkkua, jonka arvo on yhtä monta henkeä kuin sen saavuttaminen vaatii. Pian käy kuitenkin ilmi, etteivät vanhat lait päde. John Fordin ohjauksissa villi länsi oli vielä täynnä sääntöjä, joita noudatettiin, vaikka barbaarius uhkasikin; kunnialla oli arvonsa, eikä lurjustelusta lopulta päässyt kuin koira veräjästä. Coenin veljesten Menetetyssä maassa uusi, uhkaava maailma ei piittaa enää sievistelystä ja kunnian laeista, ainoastaan tulos ratkaisee.

Tommy Lee Jonesin esittämä sheriffi Ed Tom Bell joutuu kohtaamaan vaikeita kysymyksiä jahdatessaan Anton Chigurhia, joka on valmis mihin vain päästäkseen rahasalkun luokse. Chigurhin toiminta vaikuttaa käsittämättömiltä vanhenevan sheriffin vinkkelistä. Chigurhin häikäilemättömät toimintatavat ovat kuitenkin johdonmukaisia omalla kierolla tavallaan. Hän kohtaa todellisuuden sellaisena kuin se on, romantisoimatta. Chigurh pystyy tekemään muuttuvasta ja näennäisesti satunnaisilla tavoin toimivasta maailmasta kotinsa, jossa riskit kuuluvat osana peliin. Tosiasioiden tinkimätön tunnustaminen on puoli voittoa. Sheriffillä ei ole paukkuja samanlaiseen ennakkoluulottomaan ja kalkyloivaan järjenkäyttöön, minkä hän ymmärtää itsekin tuskallisen selvästi. Tommy Lee Jonesin minimalistinen roolisuoritus välittää nämä tuntemukset erinomaisesti katsojalle. Jonesin kasvot ovat mainiot heijastamaan sitä ahdinkoa, mihin maailmaan sopeutunut ja näin ollen voittamattoman tuntuinen vastus on vanhenevan sheriffin syössyt.

Elokuva käsittelee vanhoja teemoja raikkaalla otteella. Muutoksen ja kaiken pysyvän katoamisen teemat ovat tuttuja, mutta näin terävä kuvaus on poikkeuksellista. Katsojan kaipuu klassisiin juonenkäänteisiin on rinnastettu erinomaisesti sheriffin haluun palata tuttuun ja turvalliseen, jolloin katsoja ja sheriffi ikään kuin elävät yhdessä läpi ahdistuksen uuden ja selittämättömän edessä.

Coenin veljekset rikkovat johdonmukaisesti klassista elokuvan kaavaa, jolloin kaavaksi jää pirstaloi(tu)minen. Katsojaa helpottavat elementit jätetään vähiin, eikä Coeneille tyypillinen revittelevä huumori pääse missään kohti valloilleen, vaikka merkkejä ja sitä myöden odotusta moiselle onkin. Erittäin kuivan luokan huumoria on tosin rutkasti.

Menetetty maa on elokuvallisten keinojen ilotulitusta ja siinä mielessä tyypillinen Coenin veljesten elokuva. Elokuvan kuljetus on sujuvaa ja ohjaus kekseliästä, tosin ei kenties kekseliäisyydessään ja nokkeluudessaan esimerkiksi herrojen komediakuninkaan Big Lebowskin tasoinen. Nokkeluus on mielleyhtymien osuvuutta ja intuitiivista purevuutta, mutta keskeisenä metodina johtaa usein verrattain kepeään kokonaisuuteen. Menetetty maa on ilmaisultaan niin kattava ja sanomaltaan moniulotteinen, että nokkeluus jää älykkyyden jalkoihin.

Elokuva on täynnä mieleenpainuvia kohtauksia ja repliikkejä, joista nostan tässä erään esiin. Chirgur toteaa häntä jahdanneelle miehelle juuri ennen kuin ampuu tämän: ”Jos sääntö, jota seurasit johti sinut tähän, mitä hyötyä säännöstä oli?” Lohduton muistutus ihmiselle hänen elämänsä turhuudesta ja voimattomasta ajattelutavasta, jota on nyt liian myöhäistä muuttaa. Mutta kuten toisaalla elokuvassa muistutetaan, muutos koskee ja on aiemminkin koskenut jokaista. Jokaisella ajalla on oma Chigurhinsa, joka näyttäytyy edellisille sukupolville hinnalla millä hyvänsä toimivana mielipuolena.

Vanha mies, aika on ajanut sinusta ohi. Sinun on hyväksyttävä tosiasiat, ennen kuin voit muuttaa mitään. Kysyt kaikenkattavan ”Miksi?”, mutta älä turhaan jää odottamaan parempaa vastausta kuin ”Siksi.”

Muutoksen tuulia

Miehekäs ratkaisu Heinäluomalta, täytyy sanoa. Valta ei ollut korruptoinut häntä hakemaan väkisin jatkoa, mikä olisi junttausmekanismin avulla ollut kohtuuttoman kivuton prosessi suhteutettuna jäsenistön heikkoon kannatukseen. Demokratia toteutuu nyt yhden hienon päätöksen johdosta, ja on siis sikäli pikemmin sattumaa kuin mitään muuta. Tarkoitan sitä, että neuvoa-antavaan on jatkossa mentävä, mikäli haluamme aktiivisen puoluekentän. Tämä on tietenkin vain yksi korjattava seikka lukuisten joukossa.

Erkki Tuomioja nousi hetkessä uuteen ja yllättävään asemaan, puheenjohtajavaalien ennakkosuosikiksi. Haastajia saapuu, se on varmaa. Vaaliretoriikassa välähtelee varmasti yksi sana ennen muita: muutos. Muutos on mielenkiintoinen käsite, joka on nykypolitiikan puheissa ottanut tuulta alleen melkoisissa mittasuhteissa. Puhutaan rohkeudesta muutokseen, muutoksen kohtaamisesta, muuttuvaan maailmaan sopeutumisesta ja visionäärisyydestä muuttuvien olosuhteiden edessä. Politiikan sanasto kuulostaa tässä suhteessa epäilyttävän samankaltaiselta kuin elinkeinoelämän vastaava. Mielestäni on hyvä keskustella muutoksen tärkeydestä, mutta myös usein retoriikan taakse jäävästä seikasta: Miksi muutos on hyvästä, mitä sillä kulloinkin tarkoitetaan ja onko suunnalla niin väliä?

Muutos vie meitä pois tutusta ja turvallisesta. Nyt muutosta onkin tapahtumassa. Tuomiojan kohdalla muutokseen liittyvä imago on kenties ristiriitaisempi kuin kellään muulla demarien johtoportaan edustajalla. Hän on "ikinuori", mikä käännetään välillä hänen edukseen, välillä haitakseen. Toisessa leirissä hän on vastarannankiiski - siis muutosta vastaan - toisessa leirissä aidon sosialidemokratian eteenpäinviejä, muutoksen airut.

On mielestäni selvää, että valitaan sitten (lähes) kuka tahansa Heinäluoman jatkajaksi, muuttuu SDP siinä samassa. Muutoksessa olennaisinta on sen suunta, ei muutos itsessään. Varmaa on, että suunnasta käydään lähitulevaisuudessa kiivasta keskustelua, ja hyvä niin.

A History of Violence

Kävin katsomassa reilu viikko sitten Eastern Promises –leffan, joka on David Cronenbergin uusin tuotos. Tämä leffa sytytti minussa halun tutustua paremmin ohjaajan aiempiin tuotoksiin, joista viimeksi olin nähnyt Spiderin (suosittelen, lämpimästi). Eastern Promises ei täysin vakuuttanut, vaikka sisälsikin hienoja kohtauksia ja vielä hienompia näyttelijäsuorituksia. Tässä kohden on syytä mainita erityisesti Viggo Mortensenin suoritus sekä Armin Mueller-Stahlin kylmä, harmaa ja intensiivinen katse, joka vetää vertoja Christopher Walkenin vastaavalle. Jotain jäin kuitenkin vaille ja hapuillen lähdin sitä etsimään History of Violencesta, josta on puhuttu samankaltaisena Eastern Promisesin kanssa.

Arvostelen (ja analysoin) nimenomaisesti A History of Violencen, sillä löysin siitä etsimäni, nimittäin kokonaisuudessaan merkittävän elokuvan. Jollain lailla elokuva on samankaltaisuudessaankin vastakohta EP:lle, sillä History of Violencessa eivät häikäise roolisuoritukset vaan kokonaisuus. Paketti pysyy kasassa, eikä latteuksia ole, toisin kuin sanomallisissa elokuvissa yleensä. Kyky artikuloida jotain inhimillisesti merkittävää elokuvassa ilman, että muistuttaa lähinnä papukaijaa, on äärimmäisen hankalaa.

Elokuva antoi minulle voimakkaita kiteytyksiä filosofisista teemoista. Elokuvan filosofinen merkitys tiivistyy minulle freudilaiseen jakoon viettien ja (itse)hallinnan kamppailusta. Aggression purkaminen tai tukahdutettu ajatus siitä, siitä seuraava syyllisyyden teema ja aina pakeneva lopullinen tyydytys ovat sovittamattoman ihmisluonnon keskeisiä osia. Täydellisen sovittamisen illuusio, joka elokuvassa mainitaan ”amerikkalaisena unelmana”, karkaa aina tai ainakin niin kauan kunnes itselleen valehtelu saavuttaa huippunsa. Kun päähenkilö elokuvassa on oppinut salaamaan konkreettisen menneisyytensä, se on helppo nähdä analogiana viettien alkumuodoille, joita ihminen ei halua pikkuporvarillisuudessaan itselleen myöntää, sillä ne ovat rakentavuutensa lisäksi olennaisesti tuhoavia. Nämä viettien alkumuodot ovat paitsi yksilöhistoriallisia ja siis lapsuudessa erityisen vahvasti (tai pikemminkin peittelemättömästi) läsnä, myös yhteisö- tai lajihistoriallisia, joten niitä on peiteltävä kollektiivisilla harhoilla, tarkoitukseen sopivilla narratiiveilla. Sen lisäksi, että tämä on vain yksi näkökulma elokuvaan, tämä on niin abstrakti kuvaus ko. näkökulmasta, että se kaatuu omaan mahdottomuuteensa ilman konkretisoitumista. Tämän konkretisoitumisen välittäjänä toimii elokuva – ja hyvin toimiikin. Syvällisyytensä lisäksi se on laaja ja osuva, siis pyhä kolminaisuus kasassa.

Totuus se on osatotuuskin

Löytyi täältä. Intuitio on ongelmallinen käsite, kuten lainauksestakin käy ilmi. Toisaalta, onko tieteen nimissä puhuvat usein yhtä puupäitä kuin vastapuoli, jota syyttävät kritiikittömyydestä? Paha mennä sanomaan, mutta intuitioni sanoo kyllä.

"However, his [Carl Jung] typology seems to imply that science is just a point of view and that using intuition is just as valid a way of seeing and understanding the world and ourselves as is careful observation under controlled conditions. Never mind that that is the only way to systematically minimize self-deception or prevent identifying causes where there are none.

Isabel Briggs Myers made similar mistakes:

In describing the writing of the Manual, she mentioned that she considered the criticisms a thinker would make, and then directed her own thinking to find an answer. An extravert to whom she was speaking said that if he wanted to know the criticisms of thinkers, he would not look into his own head. He would go find some thinkers, and ask them. Isabel looked startled, and then amused.*

This anecdote typifies the dangers of self-validation. To think that you can anticipate and characterize criticisms of your views fairly and accurately is arrogant and unintelligent, even if it is typical of your personality type. Others will see things you don’t. It is too easy to create straw men instead of facing up to the strongest challenges that can be made against your position. It is not because of type that one should send out one’s views for critical appraisal by others. It is the only way to be open-minded and complete in one’s thinking. To suggest that only people of a certain type can be open-minded or concerned with completeness is to encourage sloppy and imprecise thinking."

Ain't life keen? Elämän ihmeestä

”And just in case you haven't seen the single mom statistics lately, the miracle is spreading like wild-fire. Halleluja!”

-Bill Hicks

Pro-life vai pro-choice? Tällaisten vaihtoehtojen välillä Yhdysvalloissa käydään paljolti keskustelua oikeudesta elämään. Keskustelu aiheesta latistuu usein kiistaksi oikeudesta aborttiin, eutanasiaan tai muuhun yksittäiskysymykseen. Aihe koskettaa ihmisiä henkilökohtaisella tasolla, eikä keskustella voi valitsematta puoltansa absoluuttisessa mielessä. Jos et ole meidän puolella, olet meitä vastaan. Kun aiheen tiimoilta selaa nettiä, törmää ensitöikseen kiihkoilijoiden kannanottoihin. Ja sokaistumisen seurauksena kaikki, jotka ovat eri mieltä, näyttäytyvät samanlaisena massana. Eli siinä tapauksessa jos näkee kummankin osapuolen perusargumentit kestämättöminä, on kuin kahden maan kansalainen. Vieras kahdessa maassa eikä kotonaan missään.

Pro-life eli elämän puolesta kuulostaa hyvältä. Miten joku voisi olla elämää vastaan? Tällaisesta dikotomisoivasta retorisesta siirrosta onkin kysymys. Mutta samoinhan on pro-choice –puolen laita. Eikö valinnanvapauden vastustaja sodi periamerikkalaisia arvoja vastaan? Eli jos henkilö hyväksyy abortin tai eutanasian, on kuoleman puolella. Puolestaan tuomitessaan nämä henkilö vastustaa vapautta. Puurot ja vellit menevät sekaisin eikä kiihkottomille kannanotoille ole enää sijaa. Vastakkainasettelujen aika ei missään nimessä ole ohi mutta myös juupas-eipäs –argumentaation järkevyys on kyseenalainen.

Liikehdinnässä elämän puolesta elämästä puhutaan hyvin yleisellä tasolla. Retoriikka perustuu paljolti käsitykseen Raamatun sanomasta. ”Ihmisen tulee täyttää maa” ja muut samankaltaiset hokemat täyttävät oikeistokonservatiivien puheenparret. Elämä on siis ensisijaisesti ihmisen, Jumalan kuvan, elämää. Ja tässä suhteessa kaikkinainen tappaminen on julmaa. Elämän mielekkyys tai ihmisen oikeudet ovat toissijaisia asioita ja näiden nostaminen ensisijaisiksi on vääräoppineisuutta. Kaikki elämä on yhtä arvokasta, kuuluu ortodoksinen vastaus kaikkiin kyseenalaistaviin kommentteihin.

Elämä ymmärretään pro-life –liikehdinnässä hyvin kapeasti. Elämä on jonkinnäköistä passiivista olemista, jota on palvottava kuin kuuta nousevaa. Se on ihme, jonka Jumala on meille suonut. Ja sen puolesta on taisteltava viimeiseen asti. Kuitenkin se on ihme, jonka proaktiivinen edistäminen saattaa miljoonat ja miljardit ihmiset huonoon asemaan. Kondomit ja abortti ovat saatanasta. Tämän näkemyksen levitessä leviää myös tarpeeton kärsimys. Pro-life –liikkeen kautta ei pysty hahmottamaan elämää monitahoisesti. Elämä on hienoa ja ihmiset ovat parhaita. Ihmisyys samastetaan (ihmis)elämän edistämiseen ja käsitteellinen sekametelisoppa on valmis. Kritiikiltä viedään iskuvoima pois samalla kuin yhteinen pohja katoaa. Toinen puhuu aidasta ja toinen aidan seipäästä.

Elämän noustessa itseisarvoksi seuraa toinenkin aiemmin esitellystä ainakin osittain erillinen ongelma. Elämän noustessa jalustalle kuolemasta tulee kauhukuva eikä millään tavalla osa elämän prosessia. Elämän puolustamiseksi on sallittua lähestulkoon mikä vain. Ihmiset valtaa kuoleman pelko ja kirkkaat visiot sumenevat kun Foxin uutiset näyttävät poliisin ajavan takaa puertoricolaista murhamiestä helikopterikameralla. Pelon mytologisoivan voiman ruokkiminen on taitolaji, jonka lopputuloksena ihmiset saadaan hallitsemaan itse itseään. Kun ainoaksi tärkeäksi asiaksi nousee elämän suojelu, itse eläminen unohtuu taustalta. Omaa ja rakkaimpiensa elämää hysteerisesti suojellessa elämän monisyisyys katoaa. Se laskeutuu arkisen selviytymisen harmaalle taustakankaalle. Nietzsche käytti käsitettä kauimmaisenrakkaus. Lähimmäistään on helppo rakastaa mutta tuho alkaa siitä kun unohdamme kauimmaisemme. Kauimmaisenrakastamisen asettaminen itsellemme vaateeksi antaa perspektiiviä elämään.

Mitä pro-choicessa on sitten vikana? Siinähän kuitenkin puolustetaan ihmisen oikeutta päättää omasta elämästään ja kehostaan. Kuitenkin se on liikkeenä syyllistynyt samoihin virheisiin kuin pro-lifekin, näköalattomuuteen. Yhdysvaltain poliittisen kentän painopisteitä määrittelee poliitikkojen kyllä/ei -kannat yksittäisissä arvokysymyksissä; miltään taholta ei pyritäkään ottamaan laajempaa yhteiskunnallista näkökulmaa erilaisiin arvokonstellaatioihin. Asioiden väliset yhteydet katoavat ja vaalit ratkaistaan satunnaisten kannanottojen perusteella. Demokraattien ja republikaanien erot eivät muodostu enää niinkään laajamittaisten taloudellis-poliittisten ohjelmien mukaan vaan välimatkaa luodaan pro-life – pro-choice -tyyppisten erottelujen kautta. Äänestäjät siis jättävät laajemmat reformit ihmisille, joiden olennaisia näkökantoja nämä eivät tiedä. Pro-life -liikehdinnässäkään elämän mielekkyyden laajamittainen pohdinta ei ole olennaista vaan puhutaan yksittäisten koskettavien tarinoiden kautta. Eli retorinen pelikenttä on sama kuin vastapuolella.

Tällainen tilanne ei tietenkään vallitse Suomessa, mutta eikö tällaisia virtauksia ole abstrahoitavissa poliittisesta keskustelusta? Ainakin siinä mielessä, että poliitikkojen moraaliset ja poliittiset näkemykset tulevat helposti toisistaan riippumattomiksi, ainakin näennäisesti. Kaikkien puolueiden vaaliretoriikka on suunnilleen samanlaista vaikka poliittisesti ne edustavatkin eri asioita. Toisaalta Yhdysvalloissa moraalisilta näkökannoiltaan eriävät poliitikotkin edustavat usein samaa uusliberalistista hegemoniaa. Näin arvojen ja poliiikan välille näyttää aukeavan syvä kuilu, ja politiikan läpinäkyvyys heikkenee. Kuitenkin arvojen ja politiikan välillä on yhteys, tiedostivat poliitikot sitä tai eivät. Ja läpinäkyvyyden heikkous ei tarkoita sitä etteikö näkyvyyttä olisi ollenkaan. Nykyään asioiden monimutkaistuminen vaatii vain entistä kriittisempää silmää, että näkee arvojen ja politiikan yhteydet ja pystyy muodostamaan oman kantansa tätä kautta. On hyvä nähdä, että esimerkiksi elämää puolustaessaan eri poliitikot voivat tarkoittaa täysin eri asioita.