Silta (Franz Kafkan mininovelli)

Minä olin jäykkä ja kylmä, olin silta, makasin kuilun yllä. Jalkaterät olivat kaivautuneet tälle puolen, kädet tuolle puolelle, olin pureutunut kiinni mutenevaan saveen. Takkini liepeet liehuivat kummallakin puolellani. Syvyydessä elämöi hyinen forellipuro. Kukaan turisti ei eksynyt tälle tiettömälle harjanteelle, tätä siltaa ei vielä ollut merkitty karttoihin. ─ Näin minä makasin ja odotin; oli pakko odottaa. Sortumatta ei mikään kerran pystytetty silta voi lakata olemasta silta.

Kerran eräänä iltana ─ oliko se ensimmäinen, oliko se tuhannes, en tiedä ─ajatukseni kulkivat jatkuvasti sekavina ja jatkuvasti ympyrää. Illan tullen kesällä puro solisi kumeammin, kuulin miehen astuntaa! Minua kohti, minua kohti. ─ Ojentaudu, silta, kunnosta itsesi, kaiteeton hirsi, kannata varaasi uskottua. Tasauta hänenepävarmat askelensa, mutta jos hän horjahtaa, ilmaise hänelle oma itsesi ja sinkoa hänet reunalle kuin vuorenjumala.

Hän tuli, koputteli minua keppinsä rautakärjellä, sitten hän nosti sillä minun takkini liepeet ja asetti ne siististi päälleni. Hän työnsi tuuheaan tukkaani tuon kärjen ja antoi sen, kaiketi hurjasti ympärilleen vilkuilevana, viipyä siellä kauan. Mutta sitten ─ juuri kun muistelin haaveissani hänen kulkuaan yli vuoren ja laakson ─ hän hyppäsi molemmille jaloilleen keskelle minun vartaloani. Minä värisin rajusta kivusta, täysin tietämättömänä. Kuka hän oli? Lapsiko? Uni? Maantierosvooja? Itsemurhaaja? Kiusaaja? Tuhooja? Ja käännyin ympäri nähdäkseni hänet. ─ Silta kääntyy ympäri! En ollut vielä kokonaan kääntynyt kun minä jo putosin, putosin, ja samassa olivat teroitetut piikivet, jotka aina olivat tuijottaneet minua kiiltävästä vedestä niin sopuisasti, silpoutuneet ja seivästäneet minut.

Pudotaan yhdessä – Arvostelu Albert Camus’n teoksesta Putoaminen

Albert Camus’n romaani Putoaminen on kertomus Jean-Baptiste Clemencesta, katumuksentekijä-tuomarista. Romaani on monologimuotoinen, tai tarkemmin ottaen kenenkään muun kuin Clemencen puhetta ei ole kirjoitettu. Clemence kertoo elämänsä vaiheista ja tekee tunnustustaan (lukijalle) nimettömäksi jäävälle keskustelukumppanille. Itseensä absorboitunut, tiedostava ja hedonistinen yksilö tekee romaanissa tiliä teoistaan.

”Eräs tosi kristillinen ystäväni tunnusti kerran, että ensimmäinen tunne, joka hänessä herää, kun hän näkee kerjäläisen lähestyvän taloaan, on epämieluisa. Minun kohdallani asia oli vielä pahempi: minussa se herätti riemua.”

Eräs kirjan kantavia teemoja on tekopyhyys, jota sitaatti kuvaa erinomaisesti. Clemence tekee kaikkensa näyttääkseen hyvältä, ei ollakseen sitä. Silloin tarvitaan näyttelijän lahjoja ja löyhä omatunto, joka ei paljasta löyhyyttään tai mieluiten ole edes tietoinen siitä. Kerjäläisen avulla voi tuoda hyvyytensä julki pienillä teoilla kunhan paikalla on yleisö, joka voi antaa tunnustuksen (aplodit). Tässä näytelmässä pääosaa esittää moderni yksilö. Esirippu avautuu ja näyttelijä alkaa pian itsekin uskoa olevansa sitä mitä esittää. Moderni ihminen on kovasti eläytynyt osaansa eikä halua millään päästää irti illuusioistaan, hyvä kun edes pystyisi siihen vaikka haluaisi. Ongelmaksi saattaa muodostua kuitenkin omatunto, joka vuosien takaa käy vainoamaan ihmisen huoletonta arkea.

Romaanissa Clemence kertoo aiemmasta huolettomasta elämästään ja siihen tulleesta säröstä, kun hän tajuaa, ettei ollutkaan niin täydellinen kuin kuvitteli. Hän tunsi itsensä narriksi, joka oli ilveillyt ja jolle naurettiin; tekopyhäksi ihmisraunioksi, joka ei enää pystynyt tuntemaan oloaan hyveelliseksi. Tämän jälkeen hän on ryhtynyt katumuksentekijä-tuomariksi. Narsistisena henkilönä hän alkaa syyllistää muita vapautuakseen oman itseriittoisuutensa aiheuttamasta taakasta. Sen sijaan, että hän aloittaisi ihmisten pilkasta, hänen metodinsa on pilkata itseään. Hän tekee itsensä naurettavaksi mutta muovaa puheensa aina kulloisenkin kuulijan mukaan. Hän tekee omasta naurettavuudestaan peilin, josta keskustelukumppani lopulta näkee itsensä. Näin Clemence ostaa vapautuksensa rikkomalla ihmisten illuusion kaikkivoipaisuudestaan.

”Tuli sitten päivä, jolloin en enää kestänyt. Ensimmäinen reaktioni oli kiihkeä ja päätön. Kun kerran olin valehtelija, halusin huutaa sen julki ja paiskata vilpillisyyteni noille hölmöille päin naamaa, ennen kuin he itse sen oivaltaisivat. Kun minulta kerran vaadittiin totuutta, minä myös vastaisin haasteeseen. Torjuakseni naurun ennakolta aioin antautua yleisen pilkanteon kohteeksi. Eli lyhyesti sanottuna – kysymys oli edelleenkin siitä, miten pääsisin livistämään tuomiota.”

Romaani kuvaa epäaitouden ilmapiiriä, joka on läsnä nykyihmisen itsetietoisessa olemisessa. Kun järki ja tunne kadottavat keskinäisen yhteytensä, patologinen ihmiskuva on valmis. Yksityisen (tunteen) ja julkisen (järjen) sfäärit eriytyvät, vaikka ihmisestä tulee yhä vahvemmin yhteiskunnan tuote. Yhteiskuntakritiikistä katoaa pohja samalla kun yleisen mielipiteen diktatuuri alkaa hallita. Ihmiset tiedostavat Clemencen tavoin, kuinka tärkeää on muiden ihmisten silmissä pyhimykseltä näyttäminen. Opitaan puhetavat, jotka miellyttävät muita ja joiden avulla vältetään tuomio. Poliittinen korrektius hallitsee ja ihminen alkaa pelätä vapautta, autonomisten päätösten tekemistä.

Kirja johdattelee ihmistä syvällisten kysymysten äärelle ja on toisaalta erittäin viihdyttävä. Jokainen ajan hermoilla elävä lukija näkee varmasti Clemencessa osittain itseään, osittain ajan ilmiötä yleensä. Toisaalta kirja imaisee mukaansa poikkeuksellisen voimakkaasti, sillä se puhuttelee, viihdyttää ja naurattaa. Koska mitäpä muuta ihminen voisi itselleen tehdä, kuin nauraa? No muuttua tietenkin, mutta se on kokonaan toinen tarina.

Opettajan urasta

Kaikki, jotka suunnittelette opettajan uraa, miettikää vielä toisen kerran:

www.youtube.com/watch?v=Zt7AW_GHnVw

Aion toistaiseksi uhmata kohtaloa, katsotaan todellisuusperiaatteen kohtaamisen jälkeen sitten tilannetta uudestaan..