Ain't life keen? Elämän ihmeestä

”And just in case you haven't seen the single mom statistics lately, the miracle is spreading like wild-fire. Halleluja!”

-Bill Hicks

Pro-life vai pro-choice? Tällaisten vaihtoehtojen välillä Yhdysvalloissa käydään paljolti keskustelua oikeudesta elämään. Keskustelu aiheesta latistuu usein kiistaksi oikeudesta aborttiin, eutanasiaan tai muuhun yksittäiskysymykseen. Aihe koskettaa ihmisiä henkilökohtaisella tasolla, eikä keskustella voi valitsematta puoltansa absoluuttisessa mielessä. Jos et ole meidän puolella, olet meitä vastaan. Kun aiheen tiimoilta selaa nettiä, törmää ensitöikseen kiihkoilijoiden kannanottoihin. Ja sokaistumisen seurauksena kaikki, jotka ovat eri mieltä, näyttäytyvät samanlaisena massana. Eli siinä tapauksessa jos näkee kummankin osapuolen perusargumentit kestämättöminä, on kuin kahden maan kansalainen. Vieras kahdessa maassa eikä kotonaan missään.

Pro-life eli elämän puolesta kuulostaa hyvältä. Miten joku voisi olla elämää vastaan? Tällaisesta dikotomisoivasta retorisesta siirrosta onkin kysymys. Mutta samoinhan on pro-choice –puolen laita. Eikö valinnanvapauden vastustaja sodi periamerikkalaisia arvoja vastaan? Eli jos henkilö hyväksyy abortin tai eutanasian, on kuoleman puolella. Puolestaan tuomitessaan nämä henkilö vastustaa vapautta. Puurot ja vellit menevät sekaisin eikä kiihkottomille kannanotoille ole enää sijaa. Vastakkainasettelujen aika ei missään nimessä ole ohi mutta myös juupas-eipäs –argumentaation järkevyys on kyseenalainen.

Liikehdinnässä elämän puolesta elämästä puhutaan hyvin yleisellä tasolla. Retoriikka perustuu paljolti käsitykseen Raamatun sanomasta. ”Ihmisen tulee täyttää maa” ja muut samankaltaiset hokemat täyttävät oikeistokonservatiivien puheenparret. Elämä on siis ensisijaisesti ihmisen, Jumalan kuvan, elämää. Ja tässä suhteessa kaikkinainen tappaminen on julmaa. Elämän mielekkyys tai ihmisen oikeudet ovat toissijaisia asioita ja näiden nostaminen ensisijaisiksi on vääräoppineisuutta. Kaikki elämä on yhtä arvokasta, kuuluu ortodoksinen vastaus kaikkiin kyseenalaistaviin kommentteihin.

Elämä ymmärretään pro-life –liikehdinnässä hyvin kapeasti. Elämä on jonkinnäköistä passiivista olemista, jota on palvottava kuin kuuta nousevaa. Se on ihme, jonka Jumala on meille suonut. Ja sen puolesta on taisteltava viimeiseen asti. Kuitenkin se on ihme, jonka proaktiivinen edistäminen saattaa miljoonat ja miljardit ihmiset huonoon asemaan. Kondomit ja abortti ovat saatanasta. Tämän näkemyksen levitessä leviää myös tarpeeton kärsimys. Pro-life –liikkeen kautta ei pysty hahmottamaan elämää monitahoisesti. Elämä on hienoa ja ihmiset ovat parhaita. Ihmisyys samastetaan (ihmis)elämän edistämiseen ja käsitteellinen sekametelisoppa on valmis. Kritiikiltä viedään iskuvoima pois samalla kuin yhteinen pohja katoaa. Toinen puhuu aidasta ja toinen aidan seipäästä.

Elämän noustessa itseisarvoksi seuraa toinenkin aiemmin esitellystä ainakin osittain erillinen ongelma. Elämän noustessa jalustalle kuolemasta tulee kauhukuva eikä millään tavalla osa elämän prosessia. Elämän puolustamiseksi on sallittua lähestulkoon mikä vain. Ihmiset valtaa kuoleman pelko ja kirkkaat visiot sumenevat kun Foxin uutiset näyttävät poliisin ajavan takaa puertoricolaista murhamiestä helikopterikameralla. Pelon mytologisoivan voiman ruokkiminen on taitolaji, jonka lopputuloksena ihmiset saadaan hallitsemaan itse itseään. Kun ainoaksi tärkeäksi asiaksi nousee elämän suojelu, itse eläminen unohtuu taustalta. Omaa ja rakkaimpiensa elämää hysteerisesti suojellessa elämän monisyisyys katoaa. Se laskeutuu arkisen selviytymisen harmaalle taustakankaalle. Nietzsche käytti käsitettä kauimmaisenrakkaus. Lähimmäistään on helppo rakastaa mutta tuho alkaa siitä kun unohdamme kauimmaisemme. Kauimmaisenrakastamisen asettaminen itsellemme vaateeksi antaa perspektiiviä elämään.

Mitä pro-choicessa on sitten vikana? Siinähän kuitenkin puolustetaan ihmisen oikeutta päättää omasta elämästään ja kehostaan. Kuitenkin se on liikkeenä syyllistynyt samoihin virheisiin kuin pro-lifekin, näköalattomuuteen. Yhdysvaltain poliittisen kentän painopisteitä määrittelee poliitikkojen kyllä/ei -kannat yksittäisissä arvokysymyksissä; miltään taholta ei pyritäkään ottamaan laajempaa yhteiskunnallista näkökulmaa erilaisiin arvokonstellaatioihin. Asioiden väliset yhteydet katoavat ja vaalit ratkaistaan satunnaisten kannanottojen perusteella. Demokraattien ja republikaanien erot eivät muodostu enää niinkään laajamittaisten taloudellis-poliittisten ohjelmien mukaan vaan välimatkaa luodaan pro-life – pro-choice -tyyppisten erottelujen kautta. Äänestäjät siis jättävät laajemmat reformit ihmisille, joiden olennaisia näkökantoja nämä eivät tiedä. Pro-life -liikehdinnässäkään elämän mielekkyyden laajamittainen pohdinta ei ole olennaista vaan puhutaan yksittäisten koskettavien tarinoiden kautta. Eli retorinen pelikenttä on sama kuin vastapuolella.

Tällainen tilanne ei tietenkään vallitse Suomessa, mutta eikö tällaisia virtauksia ole abstrahoitavissa poliittisesta keskustelusta? Ainakin siinä mielessä, että poliitikkojen moraaliset ja poliittiset näkemykset tulevat helposti toisistaan riippumattomiksi, ainakin näennäisesti. Kaikkien puolueiden vaaliretoriikka on suunnilleen samanlaista vaikka poliittisesti ne edustavatkin eri asioita. Toisaalta Yhdysvalloissa moraalisilta näkökannoiltaan eriävät poliitikotkin edustavat usein samaa uusliberalistista hegemoniaa. Näin arvojen ja poliiikan välille näyttää aukeavan syvä kuilu, ja politiikan läpinäkyvyys heikkenee. Kuitenkin arvojen ja politiikan välillä on yhteys, tiedostivat poliitikot sitä tai eivät. Ja läpinäkyvyyden heikkous ei tarkoita sitä etteikö näkyvyyttä olisi ollenkaan. Nykyään asioiden monimutkaistuminen vaatii vain entistä kriittisempää silmää, että näkee arvojen ja politiikan yhteydet ja pystyy muodostamaan oman kantansa tätä kautta. On hyvä nähdä, että esimerkiksi elämää puolustaessaan eri poliitikot voivat tarkoittaa täysin eri asioita.

Silta (Franz Kafkan mininovelli)

Minä olin jäykkä ja kylmä, olin silta, makasin kuilun yllä. Jalkaterät olivat kaivautuneet tälle puolen, kädet tuolle puolelle, olin pureutunut kiinni mutenevaan saveen. Takkini liepeet liehuivat kummallakin puolellani. Syvyydessä elämöi hyinen forellipuro. Kukaan turisti ei eksynyt tälle tiettömälle harjanteelle, tätä siltaa ei vielä ollut merkitty karttoihin. ─ Näin minä makasin ja odotin; oli pakko odottaa. Sortumatta ei mikään kerran pystytetty silta voi lakata olemasta silta.

Kerran eräänä iltana ─ oliko se ensimmäinen, oliko se tuhannes, en tiedä ─ajatukseni kulkivat jatkuvasti sekavina ja jatkuvasti ympyrää. Illan tullen kesällä puro solisi kumeammin, kuulin miehen astuntaa! Minua kohti, minua kohti. ─ Ojentaudu, silta, kunnosta itsesi, kaiteeton hirsi, kannata varaasi uskottua. Tasauta hänenepävarmat askelensa, mutta jos hän horjahtaa, ilmaise hänelle oma itsesi ja sinkoa hänet reunalle kuin vuorenjumala.

Hän tuli, koputteli minua keppinsä rautakärjellä, sitten hän nosti sillä minun takkini liepeet ja asetti ne siististi päälleni. Hän työnsi tuuheaan tukkaani tuon kärjen ja antoi sen, kaiketi hurjasti ympärilleen vilkuilevana, viipyä siellä kauan. Mutta sitten ─ juuri kun muistelin haaveissani hänen kulkuaan yli vuoren ja laakson ─ hän hyppäsi molemmille jaloilleen keskelle minun vartaloani. Minä värisin rajusta kivusta, täysin tietämättömänä. Kuka hän oli? Lapsiko? Uni? Maantierosvooja? Itsemurhaaja? Kiusaaja? Tuhooja? Ja käännyin ympäri nähdäkseni hänet. ─ Silta kääntyy ympäri! En ollut vielä kokonaan kääntynyt kun minä jo putosin, putosin, ja samassa olivat teroitetut piikivet, jotka aina olivat tuijottaneet minua kiiltävästä vedestä niin sopuisasti, silpoutuneet ja seivästäneet minut.

Pudotaan yhdessä – Arvostelu Albert Camus’n teoksesta Putoaminen

Albert Camus’n romaani Putoaminen on kertomus Jean-Baptiste Clemencesta, katumuksentekijä-tuomarista. Romaani on monologimuotoinen, tai tarkemmin ottaen kenenkään muun kuin Clemencen puhetta ei ole kirjoitettu. Clemence kertoo elämänsä vaiheista ja tekee tunnustustaan (lukijalle) nimettömäksi jäävälle keskustelukumppanille. Itseensä absorboitunut, tiedostava ja hedonistinen yksilö tekee romaanissa tiliä teoistaan.

”Eräs tosi kristillinen ystäväni tunnusti kerran, että ensimmäinen tunne, joka hänessä herää, kun hän näkee kerjäläisen lähestyvän taloaan, on epämieluisa. Minun kohdallani asia oli vielä pahempi: minussa se herätti riemua.”

Eräs kirjan kantavia teemoja on tekopyhyys, jota sitaatti kuvaa erinomaisesti. Clemence tekee kaikkensa näyttääkseen hyvältä, ei ollakseen sitä. Silloin tarvitaan näyttelijän lahjoja ja löyhä omatunto, joka ei paljasta löyhyyttään tai mieluiten ole edes tietoinen siitä. Kerjäläisen avulla voi tuoda hyvyytensä julki pienillä teoilla kunhan paikalla on yleisö, joka voi antaa tunnustuksen (aplodit). Tässä näytelmässä pääosaa esittää moderni yksilö. Esirippu avautuu ja näyttelijä alkaa pian itsekin uskoa olevansa sitä mitä esittää. Moderni ihminen on kovasti eläytynyt osaansa eikä halua millään päästää irti illuusioistaan, hyvä kun edes pystyisi siihen vaikka haluaisi. Ongelmaksi saattaa muodostua kuitenkin omatunto, joka vuosien takaa käy vainoamaan ihmisen huoletonta arkea.

Romaanissa Clemence kertoo aiemmasta huolettomasta elämästään ja siihen tulleesta säröstä, kun hän tajuaa, ettei ollutkaan niin täydellinen kuin kuvitteli. Hän tunsi itsensä narriksi, joka oli ilveillyt ja jolle naurettiin; tekopyhäksi ihmisraunioksi, joka ei enää pystynyt tuntemaan oloaan hyveelliseksi. Tämän jälkeen hän on ryhtynyt katumuksentekijä-tuomariksi. Narsistisena henkilönä hän alkaa syyllistää muita vapautuakseen oman itseriittoisuutensa aiheuttamasta taakasta. Sen sijaan, että hän aloittaisi ihmisten pilkasta, hänen metodinsa on pilkata itseään. Hän tekee itsensä naurettavaksi mutta muovaa puheensa aina kulloisenkin kuulijan mukaan. Hän tekee omasta naurettavuudestaan peilin, josta keskustelukumppani lopulta näkee itsensä. Näin Clemence ostaa vapautuksensa rikkomalla ihmisten illuusion kaikkivoipaisuudestaan.

”Tuli sitten päivä, jolloin en enää kestänyt. Ensimmäinen reaktioni oli kiihkeä ja päätön. Kun kerran olin valehtelija, halusin huutaa sen julki ja paiskata vilpillisyyteni noille hölmöille päin naamaa, ennen kuin he itse sen oivaltaisivat. Kun minulta kerran vaadittiin totuutta, minä myös vastaisin haasteeseen. Torjuakseni naurun ennakolta aioin antautua yleisen pilkanteon kohteeksi. Eli lyhyesti sanottuna – kysymys oli edelleenkin siitä, miten pääsisin livistämään tuomiota.”

Romaani kuvaa epäaitouden ilmapiiriä, joka on läsnä nykyihmisen itsetietoisessa olemisessa. Kun järki ja tunne kadottavat keskinäisen yhteytensä, patologinen ihmiskuva on valmis. Yksityisen (tunteen) ja julkisen (järjen) sfäärit eriytyvät, vaikka ihmisestä tulee yhä vahvemmin yhteiskunnan tuote. Yhteiskuntakritiikistä katoaa pohja samalla kun yleisen mielipiteen diktatuuri alkaa hallita. Ihmiset tiedostavat Clemencen tavoin, kuinka tärkeää on muiden ihmisten silmissä pyhimykseltä näyttäminen. Opitaan puhetavat, jotka miellyttävät muita ja joiden avulla vältetään tuomio. Poliittinen korrektius hallitsee ja ihminen alkaa pelätä vapautta, autonomisten päätösten tekemistä.

Kirja johdattelee ihmistä syvällisten kysymysten äärelle ja on toisaalta erittäin viihdyttävä. Jokainen ajan hermoilla elävä lukija näkee varmasti Clemencessa osittain itseään, osittain ajan ilmiötä yleensä. Toisaalta kirja imaisee mukaansa poikkeuksellisen voimakkaasti, sillä se puhuttelee, viihdyttää ja naurattaa. Koska mitäpä muuta ihminen voisi itselleen tehdä, kuin nauraa? No muuttua tietenkin, mutta se on kokonaan toinen tarina.

Opettajan urasta

Kaikki, jotka suunnittelette opettajan uraa, miettikää vielä toisen kerran:

www.youtube.com/watch?v=Zt7AW_GHnVw

Aion toistaiseksi uhmata kohtaloa, katsotaan todellisuusperiaatteen kohtaamisen jälkeen sitten tilannetta uudestaan..

Löydä itsesi testistä.

Your Type is
ENTP

Extraverted	Intuitive	Thinking	Perceiving
Strength of the preferences %
33	62	62	11

Onko hajua, mihin moinen tulos liittyy? Jos ei, niin ehkä kohta on.

Persoonallisuustestit ovat mielenkiintoinen sara, sillä niihin liittyy ristiriitaisuutta. Toisaalta ne ovat täyttä roskaa, joka yksinkertaistaa ihmisen olemusta ja keskittyy epäolennaiseen. Ihmiset jäävät kiinni persoonallisuustesteihin ja luokittelevat itseään ja toisiaan pikemminkin niiden kuin eletyn elämänsä kautta. Toisaalta taas ne voivat antaa mielenkiintoista tietoa ihmisten välisistä suhteista, valottaa hiukan syitä ihmisten tietyn tyyppiselle toiminnalle. Ilman kytkentää sosiologiseen havainnointiin testien merkitys kuivuu mielestäni lähes täysin kasaan. Esimerkiksi vain kuvattaessa ihmisten olevan tällaisia tai tuollaisia saavutetaan korkeintaan hiukan itseymmärrystä, mutta todellinen ymmärrys tulee itseymmärrysen sosiaalisen puolen havainnoinnista. Siinä mielessä tässä onkin kysymys sosiaalipsykologisesta näkökulmasta.

Myers-Briggs -tyyppi-indikaattori on Jungin tyyppiluokitteluun perustuva testi, yksi tunnetuimmista persoonallisuustesteistä. Siinä jaetaan ihmiset neljällä akselilla: introvertti-ekstravertti, intuitiivinen-tosiasiallinen, ajatteleva-tunteva, spontaani-järjestelmällinen. Siitä on myös olemassa tuhottomasti kirjallisuutta. Testin ongelmana on mainittu yksinkertaistava luonne, kysymykset ovat välillä suorastaan typerryttäviä mutta kriittisellä tarkastelulla indikaattorista voi saada jotain irti. Olen lukenut osittain erään kirjan, jossa käsiteltiin työpaikan persoonallisuustyyppien välistä dynamiikkaa ja siitä saa näkemystä esimerkiksi tyyppien välisten konfliktien synnyn syihin. Miksi populaatiossa sitten on tietty määrä kutakin tyyppiä, siihen liittyvään kirjallisuuteen en ole törmännyt, vaikka siinä olisi mielenkiintoisen yhteiskunnallisen tutkimuksen sarka. Jos populaation perusrakenteen otetaan annettuna ja pyritääni toimimaan vain siinä kontekstissa mahdollisimman hyvin, menettää helposti kuvan laajemmasta prosessista ja sitä kautta todellisuudesta. Psykologian koulutuksessa tulisikin keskittyä nykyistä enemmän sen sosiologisiin rajapintoihin.

Kaikkein parhaana johdantona aiheeseen toimii testin itsensä tekeminen. Liika johdattelu voi olla lähinnä haitaksi. Täältä löytyy eräs testi, täältä toinen. Jos molemmista pukkaa samaa tulosta, niin varmaan on aika lähellä totuutta. Jos omaat taipumusta samaistua testituloksiin, en suosittele. Mutta varoittelu taitaa olla liian myöhäistä.

Ingmar Bergmanin muistolle

Yksi Pohjoismaiden ja miksei maailmankin merkittävimmistä ohjaajista on kuollut. Ernst Ingmar Bergman (14.7.1918-30.7.2007) kunnostautui urallaan elokuva- ja teatteriohjaajana mutta maailmanmaineeseen hänet nosti tekemänsä elokuvat - nosti eikä laskua kuulunut koskaan. Hänen kuolemallaan on tuskin vaikutusta elokuvien suosioon, klassikot eivät vanhene. Valitsemassani kuvassa ei pällistele Ingmar Bergman, kuten haukankatseinen lukija saattoi jo havaita. Kuva on Bergmanin mestariteoksesta Seitsemäs sinetti, joka kertoo ritarin (Max von Sydow, kuvassa oikealla) ja hänen apurinsa matkasta halki mustan surman lamaannuttaman ruotsin. Ruton pelko vaivaa jokaista ja tällöin ihminen joutuu kohtaamaan vaikean ajatuksen päivästä ja hetkestä toiseen: Milloin on minun aikani? Ajatus tyhjyydestä kuoleman jälkeen saa etsimään vaihtoehtoja, entä jos sittenkin kuolema on vain portti toisaalle?

Ingmar Bergman on puhunut avoimesti useissa haastatteluissa kuolemasta ja hänen suhtautumisestaan siihen. Omien sanojensa mukaan hän lakkasi uskomasta kahdeksanvuotiaana, eikä ateistilla ole kuin lopullinen ulospääsy tämänpuoleisesta. Seitsemännessä sinetissä ritari pelaa kuoleman kanssa šakkia panoksena ritarin elämä. Kuolema ja ritari käyvät keskusteluja, eikä ritari saa vastausta kalvaviin kysymyksiinsä. Kuoleman tyhjä, ankara muttei millään tavoin pahantahtoinen katse viestii ainoastaan elämän loppumisen välttämättömyydestä. Bergman sanoo tulleensa sinuiksi ateistisen näkemyksensä kanssa vasta kahdeksan vuotta Seitsemännen sinetin valmistumisen jälkeen, saatuaan valmiiksi elokuvan Talven valoa. Tällöin, 53-vuotiaana, hän freudilaisittain ilmaistuna kenties saattoi isänmurhan loppuun, isänsä kun oli pappismiehiä.

Nyt kun Bergman on laskettu lepoon, hän on jättänyt meidät pohtimaan samoja kysymyksiä, jotka hän parhaiten artikuloi elokuvillaan. Bergmanissa on hienon taiteilijan tunnuspiirre: Tehdessään elokuvia itselleen, haluten niiden tekemisen kautta päästä uudelle (itse)ymmärryksen tasolle, hän on sivutuotteena rikastuttanut ihmisten maailmaa. Hän on sytyttänyt ajattelemaan ja samalla viihdyttänyt komealla visuaalisuudella, kysymyksiä herättävällä dialogilla sekä kokonaisuutta vaalivalla ohjaustyöllä. On hienoa nähdä, kuinka ihminen löytää paikkansa ja Bergman sen todellakin löysi, mutta ilman kipeiden kysymysten läpikäymistä ei luonnistu mikään elämässä. Kysymys onkin käsittääkseni siitä, miten näihin kipeisiin kysymyksiin suhtautuu. Kukin muokkaa omat metodinsa. Itselleni on tärkeää huumori, joten on luontevaa lopettaa tämäkin vaikean kysymyksen äärellä piehtarointi huumorilla. Lehti osuu aikalailla napakymppiin:

http://lehti.samizdat.info/2007/07/30/2056/

Huumori on vakava asia

Taas on vähän kyyninen olo, mutta minkäs sille mahtaa. Tällä kertaa harmittaa se, että laadukasta huumoria tehdään nykyään enää kovin vähän. Ainakin jos puhutaan sketsisarjoista. Kaikki vinkit ovat tervetulleita, sillä tuntuu, että potentiaalisen materiaalin olen suurelta osin käynyt läpi. Lohduttavaa on, että paljon hienoa materiaalia on olemassa. Mutta suomalainen laadukas setti se vasta harvassa onkin. Kovin harvoin komiikka otetaan vakavasti, jotta se naurattaisi muitakin kuin tekijöitä, vaikka valitettavasti Pulttibois on muistakin kuin tahattomista syistä naurattanut ihmisiä. Toivottavasti se johtuu siitä, että ihmiset eivät tiedä paremmasta, koska tosiaan liikaa valinnanvaraa ei ole ja pakkohan sitä on jollekin nauraa ikävyyksissään. Mutta onhan sitä Julmahuvi, tuntemattomampi samojen tekijöiden To(i)ni ja Heikki Haaman show ja, ja, no Kummelissa on se Lentäjä. Komiikassa voi olla jotain kovin osuvaa ja välillä täydelliseen päättömyyteen viety sketsi voi paljastaa jotain ja naurattaa juuri siksi. Rationalisoituina vitsit kadottavat tehonsa, spontaanius ja mielettömien mutta jollain tasolla ymmärrettävien assosiaatioiden ketju taas saa hykertelemään. Kaikkein heikoiten kuitenkin suomalaisilla menee stand-up -komiikan saralla. Suomalaiset koomikot luottavat lähes yksinomaan tilanteen tuomaan viehätykseen ja joissakin tapauksissa lavahahmon luonnilla on keskeisin osa. Minullekin on yleisimmin sanottu stand-upin puolesta, että "kyllä se siellä stand-upia katsoessa on hauskaa, vaikkei ne jutut sinänsä olisi kovin hauskoja". Suomeksi sanottuna, nauru tarttuu. Näin vuodenvaihteen jälkeen Ismo Leikolan esiintymisen Ilokivessä. Täytyy myöntää, että oli tyypillä muutama oikeasti hyväkin juttu, mutta lähinnä mentiin puhunpas-minä-hölmöjä-mutta-ei-se-mitään-kun-olen-tällainen-nallekarhu -linjalla. Eikä siinä mitään jos sellaisesta tykkää, mutta kun Suomessa yksikään stand-up -koomikko ei ole tajunnut itse juttujen ja niiden sisällön sekä kokonaisuuden merkitystä. Vai lienenkö informaatiorajoitteinen?

Jenkeissä on kaikennäköistä moskaa, mutta sieltä sentään on tullut muutamia koomikoita, joilla on jotain sanottavaa sen lisäksi, että hallitsevat lavaa kuin kotiaan. Onhan se tietenkin isompi kansa, mutta kyse on uskoakseni muustakin. Kuten Pekka joskus totesi, sananvapaus on siellä hyvällä tolalla tai ainakin äärimmäisissä mittasuhteissa, vaikka muuten saattaakin olla hommat päin sitä ihteään. Ehkä tilanteella on jotain tekemistä sen kanssa. Jaksan aina hehkuttaa Bill Hicksiä, mutta mielestäni hän on sen ansainnut. Siinä on mies, joka uskalsi puhua, ei nuoleskellut ketään ja onnistui yhdistämään sanottavansa hauskuuteen. Miehellä oli sana hallussa, ajoituksesta puhumattakaan. Pieniä miinuspuoliakin löytyy tietenkin, mutta kaikella tavalla ei voi ketään miellyttää. Jutut tulivat sydämestä, ja se on tärkeintä. Imperfekti on paikallaan, sillä mies meni kuolemaan tarpeettoman nuorena, 32-vuotiaana vuonna 1994. Sen jälkeen ei aivan vastaavaa kaveria ole tullut. Hyviä koomikoita toki on, mutta heissä on kuitenkin enemmän yksittäisten juttujen ja lavahahmojen vetovoimaa kuin mitään pyrkimystä sanoa jotain mielenkiintoista, esimerkkinä vaikkapa Lewis Black, joka on näennäisen kriittinen monia asioita kohtaan, mutta kun rupeaa tosissaan miettimään, niin ei hän sano paljoa mitään. Enkä yritä tällä sanoa, että kaikessa pitäisi olla joku suuri sanoma, mutta onhan se ideaalitapaus, että komiikka yhdistyy luontevasti johonkin muuhunkin kuin hetkelliseen huvitukseen, parhaimmillaan tai pahimmillaan koko maailma muuttuu lähinnä huvittavaksi paikaksi. Kaikkien aikojen Top 100:sta löytyy kyllä hienoja tapauksia, kuten esimerkiksi George Carlin, joka vanhana ukkonakin jaksaa vielä vetää hommaa tosissaan ja hauskasti. Omituista kyllä, tuolta puuttuu täysin sekopäinen Sam Kinison, jolle Hicks on paljon velkaa. Olisiko kenelläkään ihmetroppia, jotta Suomeenkin saataisiin stand-upiin henkeä vai onko tähän tyytyminen?