Suomalaisten juhannuksen vietto vaatii vuosittain uhrinsa, eikä tämä vuosi tee poikkeusta. Tämän kansan kesäinen vähä-älyisyys tiivistyy kuitenkin kolmeen kirjaimeen: RMJ. Tämä vuosi on katastrofaalinen kolmen kuolonuhrin takia, mutta todellinen katastrofi on, että moinen festari yleensä järjestetään. Harva tapahtuma herättää vaistomaisesti niin paljon vastenmielisyyttä kuin Raumanmeren juhannus, jolla ei ole sitäkään vähää enää tekemistä musiikin kanssa, mitä normifestareilla. Noh, eipä Yötä tai Popedaa selvinpäin pystyisi kuuntelemaankaan. En ole käynyt ko. festarilla, mutta enpä ole tunkenut päätänikään kuumaan uuniin todetakseni sen typeräksi. Kun muut festarit markkinoivat itseään musiikilla, niin RMJ heittää kotisivuillaan silmien eteen kuvaavan tekstin: Suomen parhaat bileet. Jepjep, say no more.
Tässä juhannusterveiset Lehdeltä:
http://lehti.samizdat.info/2007/06/22/2027/
Hysteeristä:
http://lehti.samizdat.info/2007/06/22/2025/
sunnuntai 24. kesäkuuta 2007
keskiviikko 6. kesäkuuta 2007
tiistai 5. kesäkuuta 2007
Jumalasta vielä
Jaahans, ehkä nyt on viimeistään aika päivittää blogia.
Huomasin, että vastineeni Henrikille ja myös Hannalle heidän kommenteistaan kirjoitukseeni jumalasta venyi siinä määrin, että taitaa toimia paremmin jo omana merkintänään, koska kirjoitukseni kaipaa lisäystä. Joten tässä se. Mukavaa, että tulee keskustelua ja kampoihin laittoa! Kirjoituksen heikot kohdat kaipasivat siis lisäyksiä ja täsmennyksiä, se kävi selväksi. Ja saattaa olla, että tämä kirjoitus vain lisää herääviä kysymyksiä, tiedä häntä. Antakaa siis kuulua, mikäli näin on. Freud- ja yleensä tieteellisyyskommentteihin tuli myös paljon vastineasiaa mieleen, joten käsittelen sitä aihetta myöhemmässä kirjoituksessa ottaen Henrikin pointit huomioon.
Jumalasta puhumisen mahdottomuutta käsittelin kirjoituksessa tietyssä merkityksessä, jota en täsmentänyt kylliksi (vai onko ongelma myös ajatuksessa itsessään?). Tietenkin voimme tavallaan puhua mistä vain, mutta onko siinä mieltä on se kysymys, joka minua kiinnostaa. Voin puhua immanenttiin jälkiä aiheuttaneesta jumalasta tai Helinä-keijusta, mutta siinä ei ole mieltä. [Tieteenfilosofinen pointti tähän väliin: mielettömästä tai epätodesta teoriasta (esim. että aurinko kiertää maapalloa) voidaan johtaa loputtomasti empiirisesti tosia lauseita (aurinko nousee joka päivä samasta ilmansuunnasta) ilman loogista ristiriitaa.] Käytän siis ilmaisua "voida puhua" karkeasti synonyymina ilmaukselle "olla mieltä puhua", koska jos jostain ei ole mieltä puhua, puhutaan tyhjästä. Sanoja voi sanoa, mutta ilman käsitteellistä ulottuvuutta sillä ei ole sisältöä. Kyseessä on siis "tyhjää" puhetta sillä emme pääse millään tavoin kiinni ajatuksemme kohteeseen (eli ajatuksillamme ei ole kohdetta).
Tietenkin jumala-sanalle voidaan antaa mikä tahansa merkitys, mutta silloinhan se jo katoaa omaan mahdottomuuteensa tai turhuuteensa. Jumala olisi mitä tahansa muttei mitään. Ja se on sen verta mystistä, että mielestäni on parasta jättää leikki sikseen ja puhua asioista niiden oikeilla (kulloinkin tarkoituksenmukaisilla) nimillä: "omastatunnosta", "rakkaudesta", "rahasta" "järjestä" tai vaikkapa "solidaarisuudesta", minkä nyt kukin haluaa asettaa siksi ylimmäksi immanentiksi auktoriteetiksi. Immanentille, jota ei jäännöksittä voida ymmärtää, halutaan saada yksinkertainen selitys ja puff, yksi sana (siis vain sana) transsendentista oliosta taiotaan esiin suojelemaan ihmistä epätietoisuuden tuskalta. Usko sanaan, niin sielusi pelastuu. Eräänlaista anekauppaa sekin.
Usko=jokaisen hlökohtainen asia;
Uskonto=Hlökohtaisesta uskosta puhumisen seurauksena mahdollistunutta epätoivon liennyttämistä ja vallankäyttöä, joka oikeutetaan näennäisellä nöyryydellä jonkin itseä suuremman edessä. (tiedostan esim. kirkon tekemän hyvän työn, mutta se ei poista tätä näkökulmaa; miksi uskonto liitetään haluun auttaa toisia? eikö se ole kytkykauppaa?)
Katsoin eilen sattumalta vähän aikaa SVT:tä ja siellä tuli ohjelma, jossa noin kymmenvuotiaat lapset kertoivat näkemyksiään siitä, mitä tapahtuu jos ei usko jumalaan. He kertoivat yksi toisensa jälkeen eri sanoin, mutta varmoin äänenpainoin, kuinka siinä tapauksessa jää ilman jumalan apua silloin kun sitä tarvitsee. En usko (tahaton), että tällaiset ajatukset ovat lapsille ominaisia ilman, että sitä jollain tavoin on heille syötetty (ei tietenkään välttämättä tietoisesti). Ohjelmasta en nähnyt kuin vain kymmenisen minuuttia ja jäikin epäselväksi myös heikosta kielitaidostani johtuen, minkälaisen koulun oppilaista oli kysymys ja minkälaisia laajempia pohdintoja ohjelmassa kenties esitettiin. Kuitenkin ohjelma motivoi minua kirjoittamaan juuri tänään tästä aiheesta. Voin vain kiittää vanhempiani, etteivät he ole jumalakysymyksen suhteen ohjastaneet minua suuntaan tahi toiseen - teistiseen saatikka sitten ateistiseen eivätkä myöskään agnostistiseen. Ateistinen kantani alkoi kehittyä rippileirin jälkeen; jumalakysymys todella mietitytti minua siellä koetun jälkeen. Rippileirikokemus yhdellä, ah niin hienolla sanalla: suggeroiva.
Huomasin, että vastineeni Henrikille ja myös Hannalle heidän kommenteistaan kirjoitukseeni jumalasta venyi siinä määrin, että taitaa toimia paremmin jo omana merkintänään, koska kirjoitukseni kaipaa lisäystä. Joten tässä se. Mukavaa, että tulee keskustelua ja kampoihin laittoa! Kirjoituksen heikot kohdat kaipasivat siis lisäyksiä ja täsmennyksiä, se kävi selväksi. Ja saattaa olla, että tämä kirjoitus vain lisää herääviä kysymyksiä, tiedä häntä. Antakaa siis kuulua, mikäli näin on. Freud- ja yleensä tieteellisyyskommentteihin tuli myös paljon vastineasiaa mieleen, joten käsittelen sitä aihetta myöhemmässä kirjoituksessa ottaen Henrikin pointit huomioon.
Jumalasta puhumisen mahdottomuutta käsittelin kirjoituksessa tietyssä merkityksessä, jota en täsmentänyt kylliksi (vai onko ongelma myös ajatuksessa itsessään?). Tietenkin voimme tavallaan puhua mistä vain, mutta onko siinä mieltä on se kysymys, joka minua kiinnostaa. Voin puhua immanenttiin jälkiä aiheuttaneesta jumalasta tai Helinä-keijusta, mutta siinä ei ole mieltä. [Tieteenfilosofinen pointti tähän väliin: mielettömästä tai epätodesta teoriasta (esim. että aurinko kiertää maapalloa) voidaan johtaa loputtomasti empiirisesti tosia lauseita (aurinko nousee joka päivä samasta ilmansuunnasta) ilman loogista ristiriitaa.] Käytän siis ilmaisua "voida puhua" karkeasti synonyymina ilmaukselle "olla mieltä puhua", koska jos jostain ei ole mieltä puhua, puhutaan tyhjästä. Sanoja voi sanoa, mutta ilman käsitteellistä ulottuvuutta sillä ei ole sisältöä. Kyseessä on siis "tyhjää" puhetta sillä emme pääse millään tavoin kiinni ajatuksemme kohteeseen (eli ajatuksillamme ei ole kohdetta).
Tietenkin jumala-sanalle voidaan antaa mikä tahansa merkitys, mutta silloinhan se jo katoaa omaan mahdottomuuteensa tai turhuuteensa. Jumala olisi mitä tahansa muttei mitään. Ja se on sen verta mystistä, että mielestäni on parasta jättää leikki sikseen ja puhua asioista niiden oikeilla (kulloinkin tarkoituksenmukaisilla) nimillä: "omastatunnosta", "rakkaudesta", "rahasta" "järjestä" tai vaikkapa "solidaarisuudesta", minkä nyt kukin haluaa asettaa siksi ylimmäksi immanentiksi auktoriteetiksi. Immanentille, jota ei jäännöksittä voida ymmärtää, halutaan saada yksinkertainen selitys ja puff, yksi sana (siis vain sana) transsendentista oliosta taiotaan esiin suojelemaan ihmistä epätietoisuuden tuskalta. Usko sanaan, niin sielusi pelastuu. Eräänlaista anekauppaa sekin.
Usko=jokaisen hlökohtainen asia;
Uskonto=Hlökohtaisesta uskosta puhumisen seurauksena mahdollistunutta epätoivon liennyttämistä ja vallankäyttöä, joka oikeutetaan näennäisellä nöyryydellä jonkin itseä suuremman edessä. (tiedostan esim. kirkon tekemän hyvän työn, mutta se ei poista tätä näkökulmaa; miksi uskonto liitetään haluun auttaa toisia? eikö se ole kytkykauppaa?)
Katsoin eilen sattumalta vähän aikaa SVT:tä ja siellä tuli ohjelma, jossa noin kymmenvuotiaat lapset kertoivat näkemyksiään siitä, mitä tapahtuu jos ei usko jumalaan. He kertoivat yksi toisensa jälkeen eri sanoin, mutta varmoin äänenpainoin, kuinka siinä tapauksessa jää ilman jumalan apua silloin kun sitä tarvitsee. En usko (tahaton), että tällaiset ajatukset ovat lapsille ominaisia ilman, että sitä jollain tavoin on heille syötetty (ei tietenkään välttämättä tietoisesti). Ohjelmasta en nähnyt kuin vain kymmenisen minuuttia ja jäikin epäselväksi myös heikosta kielitaidostani johtuen, minkälaisen koulun oppilaista oli kysymys ja minkälaisia laajempia pohdintoja ohjelmassa kenties esitettiin. Kuitenkin ohjelma motivoi minua kirjoittamaan juuri tänään tästä aiheesta. Voin vain kiittää vanhempiani, etteivät he ole jumalakysymyksen suhteen ohjastaneet minua suuntaan tahi toiseen - teistiseen saatikka sitten ateistiseen eivätkä myöskään agnostistiseen. Ateistinen kantani alkoi kehittyä rippileirin jälkeen; jumalakysymys todella mietitytti minua siellä koetun jälkeen. Rippileirikokemus yhdellä, ah niin hienolla sanalla: suggeroiva.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)