Menetetty mielekkyys (julkaistu Debatissa 1/08)

Tarinan klassinen muoto on keskeinen elokuvan lukemisen työväline. Mitä käy, jos klassista muotoa rikotaan, mitä meille jää jäljelle? Pyrimme sopeutumaan, mutta ennakko-oletukset istuvat niin syvällä, ettemme pysty seuraamaan johtolankoja. Niin kutsuttu järkevyytemme estää meitä astumaan uuteen maailmaan, uudenkaltaisen johdonmukaisuuden piiriin.

Coenin veljesten Menetetty maa on trilleri, jossa konventiot saavat kyytiä. Peruskuvioltaan elokuva on varsin tyypillinen trilleri: siinä jahdataan rahasalkkua, jonka arvo on yhtä monta henkeä kuin sen saavuttaminen vaatii. Pian käy kuitenkin ilmi, etteivät vanhat lait päde. John Fordin ohjauksissa villi länsi oli vielä täynnä sääntöjä, joita noudatettiin, vaikka barbaarius uhkasikin; kunnialla oli arvonsa, eikä lurjustelusta lopulta päässyt kuin koira veräjästä. Coenin veljesten Menetetyssä maassa uusi, uhkaava maailma ei piittaa enää sievistelystä ja kunnian laeista, ainoastaan tulos ratkaisee.

Tommy Lee Jonesin esittämä sheriffi Ed Tom Bell joutuu kohtaamaan vaikeita kysymyksiä jahdatessaan Anton Chigurhia, joka on valmis mihin vain päästäkseen rahasalkun luokse. Chigurhin toiminta vaikuttaa käsittämättömiltä vanhenevan sheriffin vinkkelistä. Chigurhin häikäilemättömät toimintatavat ovat kuitenkin johdonmukaisia omalla kierolla tavallaan. Hän kohtaa todellisuuden sellaisena kuin se on, romantisoimatta. Chigurh pystyy tekemään muuttuvasta ja näennäisesti satunnaisilla tavoin toimivasta maailmasta kotinsa, jossa riskit kuuluvat osana peliin. Tosiasioiden tinkimätön tunnustaminen on puoli voittoa. Sheriffillä ei ole paukkuja samanlaiseen ennakkoluulottomaan ja kalkyloivaan järjenkäyttöön, minkä hän ymmärtää itsekin tuskallisen selvästi. Tommy Lee Jonesin minimalistinen roolisuoritus välittää nämä tuntemukset erinomaisesti katsojalle. Jonesin kasvot ovat mainiot heijastamaan sitä ahdinkoa, mihin maailmaan sopeutunut ja näin ollen voittamattoman tuntuinen vastus on vanhenevan sheriffin syössyt.

Elokuva käsittelee vanhoja teemoja raikkaalla otteella. Muutoksen ja kaiken pysyvän katoamisen teemat ovat tuttuja, mutta näin terävä kuvaus on poikkeuksellista. Katsojan kaipuu klassisiin juonenkäänteisiin on rinnastettu erinomaisesti sheriffin haluun palata tuttuun ja turvalliseen, jolloin katsoja ja sheriffi ikään kuin elävät yhdessä läpi ahdistuksen uuden ja selittämättömän edessä.

Coenin veljekset rikkovat johdonmukaisesti klassista elokuvan kaavaa, jolloin kaavaksi jää pirstaloi(tu)minen. Katsojaa helpottavat elementit jätetään vähiin, eikä Coeneille tyypillinen revittelevä huumori pääse missään kohti valloilleen, vaikka merkkejä ja sitä myöden odotusta moiselle onkin. Erittäin kuivan luokan huumoria on tosin rutkasti.

Menetetty maa on elokuvallisten keinojen ilotulitusta ja siinä mielessä tyypillinen Coenin veljesten elokuva. Elokuvan kuljetus on sujuvaa ja ohjaus kekseliästä, tosin ei kenties kekseliäisyydessään ja nokkeluudessaan esimerkiksi herrojen komediakuninkaan Big Lebowskin tasoinen. Nokkeluus on mielleyhtymien osuvuutta ja intuitiivista purevuutta, mutta keskeisenä metodina johtaa usein verrattain kepeään kokonaisuuteen. Menetetty maa on ilmaisultaan niin kattava ja sanomaltaan moniulotteinen, että nokkeluus jää älykkyyden jalkoihin.

Elokuva on täynnä mieleenpainuvia kohtauksia ja repliikkejä, joista nostan tässä erään esiin. Chirgur toteaa häntä jahdanneelle miehelle juuri ennen kuin ampuu tämän: ”Jos sääntö, jota seurasit johti sinut tähän, mitä hyötyä säännöstä oli?” Lohduton muistutus ihmiselle hänen elämänsä turhuudesta ja voimattomasta ajattelutavasta, jota on nyt liian myöhäistä muuttaa. Mutta kuten toisaalla elokuvassa muistutetaan, muutos koskee ja on aiemminkin koskenut jokaista. Jokaisella ajalla on oma Chigurhinsa, joka näyttäytyy edellisille sukupolville hinnalla millä hyvänsä toimivana mielipuolena.

Vanha mies, aika on ajanut sinusta ohi. Sinun on hyväksyttävä tosiasiat, ennen kuin voit muuttaa mitään. Kysyt kaikenkattavan ”Miksi?”, mutta älä turhaan jää odottamaan parempaa vastausta kuin ”Siksi.”

Muutoksen tuulia

Miehekäs ratkaisu Heinäluomalta, täytyy sanoa. Valta ei ollut korruptoinut häntä hakemaan väkisin jatkoa, mikä olisi junttausmekanismin avulla ollut kohtuuttoman kivuton prosessi suhteutettuna jäsenistön heikkoon kannatukseen. Demokratia toteutuu nyt yhden hienon päätöksen johdosta, ja on siis sikäli pikemmin sattumaa kuin mitään muuta. Tarkoitan sitä, että neuvoa-antavaan on jatkossa mentävä, mikäli haluamme aktiivisen puoluekentän. Tämä on tietenkin vain yksi korjattava seikka lukuisten joukossa.

Erkki Tuomioja nousi hetkessä uuteen ja yllättävään asemaan, puheenjohtajavaalien ennakkosuosikiksi. Haastajia saapuu, se on varmaa. Vaaliretoriikassa välähtelee varmasti yksi sana ennen muita: muutos. Muutos on mielenkiintoinen käsite, joka on nykypolitiikan puheissa ottanut tuulta alleen melkoisissa mittasuhteissa. Puhutaan rohkeudesta muutokseen, muutoksen kohtaamisesta, muuttuvaan maailmaan sopeutumisesta ja visionäärisyydestä muuttuvien olosuhteiden edessä. Politiikan sanasto kuulostaa tässä suhteessa epäilyttävän samankaltaiselta kuin elinkeinoelämän vastaava. Mielestäni on hyvä keskustella muutoksen tärkeydestä, mutta myös usein retoriikan taakse jäävästä seikasta: Miksi muutos on hyvästä, mitä sillä kulloinkin tarkoitetaan ja onko suunnalla niin väliä?

Muutos vie meitä pois tutusta ja turvallisesta. Nyt muutosta onkin tapahtumassa. Tuomiojan kohdalla muutokseen liittyvä imago on kenties ristiriitaisempi kuin kellään muulla demarien johtoportaan edustajalla. Hän on "ikinuori", mikä käännetään välillä hänen edukseen, välillä haitakseen. Toisessa leirissä hän on vastarannankiiski - siis muutosta vastaan - toisessa leirissä aidon sosialidemokratian eteenpäinviejä, muutoksen airut.

On mielestäni selvää, että valitaan sitten (lähes) kuka tahansa Heinäluoman jatkajaksi, muuttuu SDP siinä samassa. Muutoksessa olennaisinta on sen suunta, ei muutos itsessään. Varmaa on, että suunnasta käydään lähitulevaisuudessa kiivasta keskustelua, ja hyvä niin.

A History of Violence

Kävin katsomassa reilu viikko sitten Eastern Promises –leffan, joka on David Cronenbergin uusin tuotos. Tämä leffa sytytti minussa halun tutustua paremmin ohjaajan aiempiin tuotoksiin, joista viimeksi olin nähnyt Spiderin (suosittelen, lämpimästi). Eastern Promises ei täysin vakuuttanut, vaikka sisälsikin hienoja kohtauksia ja vielä hienompia näyttelijäsuorituksia. Tässä kohden on syytä mainita erityisesti Viggo Mortensenin suoritus sekä Armin Mueller-Stahlin kylmä, harmaa ja intensiivinen katse, joka vetää vertoja Christopher Walkenin vastaavalle. Jotain jäin kuitenkin vaille ja hapuillen lähdin sitä etsimään History of Violencesta, josta on puhuttu samankaltaisena Eastern Promisesin kanssa.

Arvostelen (ja analysoin) nimenomaisesti A History of Violencen, sillä löysin siitä etsimäni, nimittäin kokonaisuudessaan merkittävän elokuvan. Jollain lailla elokuva on samankaltaisuudessaankin vastakohta EP:lle, sillä History of Violencessa eivät häikäise roolisuoritukset vaan kokonaisuus. Paketti pysyy kasassa, eikä latteuksia ole, toisin kuin sanomallisissa elokuvissa yleensä. Kyky artikuloida jotain inhimillisesti merkittävää elokuvassa ilman, että muistuttaa lähinnä papukaijaa, on äärimmäisen hankalaa.

Elokuva antoi minulle voimakkaita kiteytyksiä filosofisista teemoista. Elokuvan filosofinen merkitys tiivistyy minulle freudilaiseen jakoon viettien ja (itse)hallinnan kamppailusta. Aggression purkaminen tai tukahdutettu ajatus siitä, siitä seuraava syyllisyyden teema ja aina pakeneva lopullinen tyydytys ovat sovittamattoman ihmisluonnon keskeisiä osia. Täydellisen sovittamisen illuusio, joka elokuvassa mainitaan ”amerikkalaisena unelmana”, karkaa aina tai ainakin niin kauan kunnes itselleen valehtelu saavuttaa huippunsa. Kun päähenkilö elokuvassa on oppinut salaamaan konkreettisen menneisyytensä, se on helppo nähdä analogiana viettien alkumuodoille, joita ihminen ei halua pikkuporvarillisuudessaan itselleen myöntää, sillä ne ovat rakentavuutensa lisäksi olennaisesti tuhoavia. Nämä viettien alkumuodot ovat paitsi yksilöhistoriallisia ja siis lapsuudessa erityisen vahvasti (tai pikemminkin peittelemättömästi) läsnä, myös yhteisö- tai lajihistoriallisia, joten niitä on peiteltävä kollektiivisilla harhoilla, tarkoitukseen sopivilla narratiiveilla. Sen lisäksi, että tämä on vain yksi näkökulma elokuvaan, tämä on niin abstrakti kuvaus ko. näkökulmasta, että se kaatuu omaan mahdottomuuteensa ilman konkretisoitumista. Tämän konkretisoitumisen välittäjänä toimii elokuva – ja hyvin toimiikin. Syvällisyytensä lisäksi se on laaja ja osuva, siis pyhä kolminaisuus kasassa.