Epäaitouden lähteillä.

Arvostelu elokuvasta The Wrestler

Darren Aronofskyn uusin elokuva on saanut osakseen hypetystä, eikä tällaisen elokuvan katsominen onnistu vailla odotuksia. Mickey Rourken ympärille rakennettu myyttinen aura ja Aronofskyn Unelmien sielunmessulla nostattamat lupaukset eivät voi olla – tai ainakaan itselläni olleet – vaikuttamatta ennakkokäsityksiin elokuvasta ja itse katselukokemukseen.

The Wrestler kertoo mainetta niittäneen vapaapainijan hohdokkaimpien aikojen jälkeisestä elämästä. Randy ”The Ram” Robinson on ollut ns. hyvä painija vapaapainimaailmassa, mikä tarkoittaa sitä, että hän saa yleisön tuen taakseen olemalla ”hyvä amerikkalainen” ja painimalla voittoisasti hippejä, kommareita ja liiman haistelijoita vastaan . Elokuvassa Randy Robinsonin arjen hengissäpysymistaistelu kädestä suuhun –periaatteella kulkee rinnakkain mutta epätasapainossa vapaapainimaailman plastisen todellisuuden ja Randyn painihahmo The Ramin kaikkivoipaisuuden kanssa. Painimaailmassa Randy joutuu etenemään menneisyyden varjolla, eikä tällä menneisyydellä ole mitään annettavaa muille elämän osa-alueille. Tämä johtaa Randyn yrittämään korjata painimaailmaan kuulumatonta menneisyyttään, jota hän painijan hektisen elämän huumassa oli väheksynyt. Yrittämällä korjata välejään tyttäreensä Randy pyrkii korjaamaan lyhytnäköisyytensä seurauksia ja muuttamaan menneisyyden vähemmän tuskalliseksi. Toisaalla Randy pyrkii muokkaamaan tulevaisuudelleen kestävämpää pohjaa suhteella strippariin, jonka vakioasiakkaana hän on ollut jo hyvän tovin. Mutta sanonta vanhasta koirasta on tuskallisen totta Randyn kohdalla.

Aronofsky on taitava kuvaaman elämän raadolisuutta, minkä hän osoitti jo Unelmien sielunmessulla. Raadollisuutta Aronofsky tutkii erityisen fyysisellä kerronnalla, mikä tekee hänestä tässä suhteessa enemmän Cronenbergin sukulaissielun (tämä suurella varauksella) erotuksena Aki Kaurismäen tai Jim Jarmuschin tyylistä, jossa karuus on tarinan kertomisen muodossa: dialogin karuudessa ja minimalistisessa otteessa. The Ramin ihosta revitään niittejä show’n jälkeen, hän viiltää otsaansa haavoja partaterällä näyttääkseen haavoittuneelta ja pistää näin kroppansa likoon tehden esityksen todellisemmaksi yleisölle ja kenties ennen kaikkea itselleen.

Elokuva on kokonaisuudessaan erittäin sujuva ja Aronofsky osaa temmata katsojan mukaansa vaivatta. Elokuva naurattaa, mietityttää ja itkettää, ja on siitä harvinainen elokuva, että on Finnkinon lipun hinnan arvoinen. Rourken murjotut kasvot heijastelevat elämän rujoutta niin hyvin, että täytyy ihailla Aronofskyn päättäväisyyttä saada Rourke rooliin hinnalla millä hyvänsä. Toisaalta juuri kyseiseen roolitukseen kenties kätkeytyy se vika, joka elokuvassa on. Michael Rourken ja Randy Johnsonin elämät muistuttavat toisiaan, eikä tämä ole luonnollisesti sattumaa - toisaalta todellisuus ja fiktio sekoittuvat elokuvan sisälläkin Randyn ja ”The Ramin” kesken. Aronofsky on sekoittanut todellisuuden ja fiktion kahdella tasolla, ja tavallaan tämä on nerokasta. Ja nyt se ”mutta”: Elokuva nojaa liiaksi tälle oivallukselle, eikä saavuta kovin omaperäistä ilmaisua. Tarina on hienosti kerrottu, Rourke on roolissaan mainio, yleisö on haltioissaan ja Aronofsky on jopa verrattain omaperäinen, mutta ”vain” verrattain. Tämän elokuvan päällä lukee liian selkeästi ”Oscar” ollakseen mestariteos. Tietenkin, kuten sanottua, elokuvan lukemista vaikeuttaa jossain määrin sen ympäröivä kohu, mitäs sitä kieltämään. Jos ja kun Oscarit The Wrestlerin suuntaan napsahtavat, menevät ne jos eivät oikeaan, niin ainakin mielenkiintoiseen osoitteeseen, eikä se ole itsestäänselvyys glamourilla uppopaistetussa gaalassa.

Kaiken kaikkiaan elokuva on erittäin hyvä, mutta keskeinen ongelmani on, että olen nähnyt Martin Scorsesen elokuvan Kuin raivo härkä ja nyt teen kenties epäreilua vertailua The Wrestlerin tappioksi. Jos et ole nähnyt, katso molemmat ja ehkä ymmärrät, mistä puhun. Mikäli et ymmärrä, sana on vapaa.

***½

Normaaliudesta ja hallinnasta (lyhyt mietelmä Foucaultiin pohjautuen)

Sivistyssanakirja määrittelee normaalin seuraavasti:

”normaali: säännönmukainen, hyväksyttävä, "terve"; tavanomainen, vallitseva; (geometriassa) kohtisuora viiva ¶ Tämä sana on usein erittäin tulkinnanvarainen, koska se voi tarkoittaa norminmukaisuutta tai "tilastollista normaalisuutta", tavallisuutta. Tilastotieteessä "normaalijakauma" eli Gaussin jakauma tarkoittaa määrätyyppistä jakaumaa, jolle on ominaista useimpien arvojen keskittyminen keskiarvon ympärille ja esiintymistiheyden väheneminen yhtä nopeasti kumpaankin suuntaan keskiarvosta poispäin.”

Normaalia on siis vaikea yksiselitteisesti määritellä mutta se selkeästi antaa ajattelulle suuntaa. Olemme (modernina aikana) sisäistäneet ajatuksen normaalista niin vahvasti, että siitä on väkisinkin tullut osa ajattelun tapaamme. Väitänkin, että idea normaalista on osa laajempaa yhteiskunnallista kehitystä, jossa normaalin syleileminen on ollut yhteiskuntamme tiettyyn suuntaan kehittymisen edellytys sen keskeisen hallinnan muodon tyyppinä.

Foucaultin mukaan renessanssin ihmisen ”hulluus”, joka jatkuvasti osoitti yhteiskunnan normien sijainnin ja kyseenalaisti niitä, katosi vaistuksen järkikäsityksen alle. Tämä on mielestäni tulkittavissa normaaliuden kautta. Normaalia ei olisi ilman valistuksen järkikäsitystä. Käsitys yleisestä, kaikille annetusta järjestä tukee yhdenmukaistumisen kehitystä vaikka tilanne voisi olla ja (käsittääkseni) myös tulisi olla päinvastoin. ”Käytä omaa järkeäsi” muuttuu muotoon ”Käytä Järkeä”. Eli tätä kautta normaalin omaksumisesta tulee järjen yhdenmukaistumisen signaali. Tilastotieteet auttavat keräämään populaatiosta hyödyllistä informaatiota. Samalla yleistyksille löytyy sijaa, puhutaan keskiarvosta ja jo mainitusta Gaussin käyrän keskijakaumasta. Normaalista tulee standardi (kuulostaa typerältä), jota kohden neuroottisesti pyritään tai josta pyritään neuroottisesti pois. Kuitenkin siihen suhtautuva ajattelutapa ei pääse ulos konformistinen-eksentrinen –jaottelusta, joka työntää ihmisen yhä syvemmälle yhteiskunnallisen olion suuntaan.

Seksuaalisuuden tasolla normaalius pakonomaisena ajattelun kiinnepisteenä merkitsee jatkuvaa itsenormittamista joko (yleisesti) hyväksyttyjen normien noudattamisena tai niistä pakonomaisena pakenemisena. Äärimmäisenä esimerkkinä normien pakonomainen noudattaminen mahdollisti Saksassa kansallissosialistien valtaan nousun. Kuitenkaan nyky-yhteiskunnassa autoritäärinen hallinnan muoto on korvautunut liberaalimmalla mutta pohjimmiltaan samaan normaaliuteen tukeutuvalla hallinnalla. Seksuaalisuuden repressio on korvautunut yliseksualisaatiolla, jossa (mieli)kuvien kautta ihmisiä ohjataan kohti normia näennäisen pluralismin varjolla. Vapauden hokema on muuttunut ainoastaan hokemaksi. Kylläkään kehityksen tiettyjä kiistämättömiä etuja ei voi kieltää ja juuri tähän sen ylivoimaisuus perustuukin. Muun muassa rasismin kiellolle (rasismi muuttuu sisäistetyksi normaaliuden palvonnaksi, ”jäykkä ennakkoluulottomuus” valtaa alaa) ja seksuaalisuuden vapautumiselle (seksuaalisuudesta tulee pakkomielle, joka muodostuu hallitsevaksi diskurssiksi peittäen alleen muita kysymyksiä) perustuvan yhteiskunnan on kohtuullisen helppoa oikeuttaa omat toimintatapansa. Vaatiikin aina melkoista dekonstruktiota, jotta pääsee kritiikin syvimpään olemukseen. Sitten ollaankin jo niin kaukana normaalista ajatusmaailmasta, että kritiikki tulee äärimmäisen helposti sivuutettua ylimielisenä jaaritteluna.