Jumala on kuopattu.

Kuollut Se on jo aikoja sitten, ainakin minulle. Kuoppaus tapahtui lähettämällä sähköpostia maistraatille. Jumalasta voisi jauhaa vaikka kuinka kauan, mutta olen nykyään Ludwig Wittgensteinin Tractatus logico philosophicuksessa esittämän kanssa samaa mieltä siinä kohdin, että "Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava." Ja Jumalasta (sinänsä) ja sen olemassaolosta ei voi puhua, sillä koko aihe on puheemme ulottumattomissa. Joten vakuuttelut puolesta tai vastaan ovat mielettömiä, koska aihe on kiinnostava vain antropologiselta, psykologiselta ja sosiologiselta kantilta. Miksi on tarve puhua jostain, mistä ei voi puhua eli ei ole koskaan puhuttu? Ja miksi tästä aiheesta puhuminen on kuitenkin pakkomielteistä? Psykologinen selitys on varmaankin kaikkein uskottavin lähtökohta (halu jättää kohtalonsa jonkin toisen ja suuremman huomaan sekä selittää asioita joita ei voi ymmärtää), josta päästään lopulta sosiologiseen selitykseen (tämän halun uskoa muuttuminen sosiaalisten suhteiden selittäjäksi ja vallan välineeksi institutionaalisena uskontona). Uskoo ken haluaa, mutta turha kenellekään muulle yrittää välittää uskoaan. Minä en usko, niin minä en usko.

Wittgensteinin kanssa olen eri mieltä lainauksesta, jolla hän tiivisti Tractatuksensa: "Minkä ylipäänsä voi sanoa, sen voi sanoa selvästi, ja mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava." Jälkimmäinen osa on mielestäni varsin osuva, mutta alkuosa on varsin kyseenalainen. Jälkimmäinen osa seuraisi edellisestä, mikäli kaikki lauseet voisi helposti jakaa selkeiden ja mielettömien kasteihin. Tällainen jako ei ole mielekäs (tahaton), sillä jako on luonnollisesti mielekäs-mieletön ja epäselkeätkin lauseet voivat olla mielekkäitä. Tässä tullaan tietysti määrittelykysymyksiin, mutta kun ottaa huomioon Tractatuksen kaksi ensimmäistä päälausetta, jotka ovat olennaisia tähän päätelmään päätymisessä tulee Wittgensteinin tarkoitusperät selkeämmin esiin:

1. Maailmaa on kaikki, mikä on niin kuin se on.
2. Mikä on niin kuin se on - tosiseikka - on yksityisten asiaintilojen vallitsemista.

Eli Wittgenstein puhuu yksityisistä asiaintiloista, joista kehkeytyy monimutkaisempia yhdistelmiä. Kuitenkin kaikki on siis palautettavissa yksinkertaisiin perustotuuksiin. Wittgenstein sortuu siis samaan päättelyvirheeseen kuin niin monet matemaatikot ja teknisen maailmankuvan edustajat. Kun voimme johonkin lauseeseen soveltaa reduktionistista analyysiä, voimme tehdä sitä kaikkien suhteen. Se olisikin kovin sopivaa, mutta epäuskottavaa. Maailma halutaan palauttaa ymmärrettävään muottiin, eikä ristiriitaisuutta ja epäselkeyttä haluta hyväksyä. Totta on, että Jumalasta on turha puhua, koska sitä ei voi käsitellä millään objektiivisuuden asteella mielekkäästi. Toisaalla taas on oliot, joista voimme puhua mielekkäästi kuten fysikaaliset objektit ja niiden olemus. Kolmantena joukkiona ovat seikat, jotka eivät alistu yksinkertaiselle analyysille eivätkä ole mielettömiä. Esimerkiksi Freudin aatokset (tästä keties lisää myöhemmin) eivät ole pelkkää runoutta nykytietämyksen valossa, kuten monet tieteilijöiksi itseään kutsuvat väittävät. Tämä tiedeuskoisten näkemys juontuu siitä, että falsifikaatiokriteerin mukaisesti kaikki teoriat, joita ei voi periaatteellisesti osoittaa vääräksi, ovat epätieteellisiä eli ideoita, joiden perättömyyttä saatikka todenperäisyyttä ei voi osoittaa. Kuitenkin, miten puhua selkeästi dekonstruktiosta? Käsite, joka on ollut ja on olennainen kriittisen lukutavan (lukeminen ymmärrettynä mahdollisimman laajasti) väline ja jota kuitenkaan ei voi analysoida yksiselitteisesti eikä kovin selkeästi. Eikä saakaan, sillä käsitteen epämääräisyys on sen mahdollisuus kohdata maailman epäselkeys sitä kieltämättä. Valitettavaa, mutta totta on, että maailma saatikka me emme ole niin yksinkertaisia olentoja, että alistuisimme aina selkeyden muottiin. Tämä yhteiskunta tuhoaa itseltään sielun koska sitä ei voi olla ennen kuin olemme sen seikkaperäisesti selittäneet. Mekanistit elävät utopiassa, jossa kaikkia muita syytetään utopiasta. Sitä kutsutaan tiedeuskoksi tai vaihtoehtoisesti vasemmalla kaistalla ajamiseksi ja siitä suuttumiseksi että vastaan tulee niin kovin paljon autoja.

Tarkennusta tekstiin

Huomasin hiukan huolimattomasti kirjoitetun pätkän Provokaatioita-kirjoituksessani (ai yhden vain? toim.huom.), jota täsmennän:

"Vastaväite voisi wittgensteinilaisittain olla, että mitä väliä sanoilla on, sillä sanan käsitesisältö on siinä miten sanaa käytämme. Tämä on osittain totta, ja tästä näkökulmasta äsken sosialidemokratiaakin katsoinkin, mutta osatotuus ei ole totuus. Käsite sisältää merkityksiä, jotka ovat analysoitavissa sanoista, kuten ’kapitalismin’, ’sosialidemokratian’ tai minkä tahansa muun käsitteen kohdalla. "

Analyysi on tietenkin luonteeltaan historiallisetymologinen, ei metafyysinen. Sanoille en siis pyri asettamaan mitään maagista voimaa, joka tulisi niihin meidän (kielen käyttäjien) ulkopuolelta. Magiaa on aivan riittämiin kielen muodostumisprosessissakin.

Jatkoa suvaitsevaisuudesta

"Todellinen suvaitsevaisuus on toisen ihmisen aitoa hyväksymistä ja arvostusta, ei myöntyväisyyttä, alentuvaisuutta, suopeutta tai vain toisen sietämistä." (Unesco 1995).

Suvaitsevaisuuden eteen joudutaan siis lisäämään etuliitteeksi 'todellinen', jotta saadaan sanalle se merkitys, joka halutaan. Kysyn siis vielä, miksi emme voi puhua ensisijaisesti ennakkoluulottomuudesta? Sanassa on heti nähtävissä, mitä se tarkoittaa, eikä tule mielleyhtymiä sietämiseen.

NetMOTin mukaan suvaitsevainen kääntyy englanniksi seuraavasti: "tolerant, liberal, unprejudiced, free and easy / free-and-easy Hän suvaitsee poikkeavia mielipiteitä He is tolerant of differing opinions" Sanalla ei siis ole yksiselitteistä englanninnosta ja se onkin hyvä kuvaamaan tiettyä asenneilmapiiriä, joka on sietämisen ja ennakkoluulottomuuden välimaastossa. Kuitenkin ennakkoluulottomuuden tulisi mielestäni olla tavoitteena, eikä suvaitsevaisuus voi täysin tätä täyttää, sillä sietäminen ja ennakkoluulottomuus sulkevat toisensa (ainakin osittain) pois. Suvaitsevaisuus on mielestäni vanhentunutta kieltä, joka on jäänteenä ajasta, jolloin edistyksellistä oli tunnustaa vieraiden kulttuurien arvo, ei niiden pohjimmainen samankaltaisuus oman kulttuurimme kanssa. Suvaitsevaisuus onkin sivistyneen maailmankansalaisaatelin jalomielinen asenne, ei nykypäivää.

Kryptistä

Iski erikoinen ajatus eilen päähäni: Kaikki (luokitteleva) ajattelu on vain vulgaaria Hegel-tulkintaa tai hegeliläistä vulgaaria tulkintaa.

Provokaatioita

Vaaleista on aikaa sen verran, että vaalianalyysien suuret linjat ovat olleet näkyvissä jo hyvän aikaa. Analyyseissa on painotettu paljon yhteishengen tärkeyttä, arvojen yhdistävää voimaa, avoimemman debatin tärkeyttä. Tämä kaikki on totta, mutta vaikuttaa siltä, ettei ikäviä asioita haluta oikeasti sanoa. Puhutaan itsekritiikin tarpeesta, mutta käsitys kritiikistä on usein ainakin erilainen kuin allekirjoittaneella. Rakentavassa hengessä käytävä keskustelu tarkoittaa ilmeisesti sitä, ettei tiukkoja ristiriitatilanteita tulisi olla. Mutta mielestäni näistä ristiriidoista on mahdollista saada voimaa koko liikkeelle. Niin kauan kuin sovellamme vastakkainasettelujen aika on ohi – teemaa sisäiseen keskusteluumme samalla kuin arvostelemme Kokoomuksen vastaavaa puhetapaa emme pääse puusta pitkälle.. Joskus vain myrsky mahdollistaa kirkkaan sään. Nyt hiostaa vähän turhan paljon.

Millään liikkeellä ei ole itseisarvoa, tämä pätee myös sosialidemokratiaan. Kaikki liikkeet ovat jäsentensä tuotetta, täynnänsä erilaisia käsityksiä sosialidemokratiasta. Vain näillä käsityksillä on merkitystä sosialidemokratian sisällön kannalta. Maailmalla on sosialidemokratian nimellä kulkevia puolueita, joissa vallalla oleva käsitys sosialidemokratiasta on varsin erilainen kuin minulla. Suomen sosialidemokraattisella puolueella on varsin kunnioitettava historia, mutta nykyään tuntuu siltä, että ihmiset lähinnä naureskelevat kun kuulevat, että olen demari. Tähän voi olla moniakin syitä, mutta joka tapauksessa sosialidemokratian imago on huono, eikä se siitä imagon kohennuskampanjalla tokene. Tämän vain imagokonsultille ristiriitaiselta vaikuttavan toteamuksen perusteluna on jälleen käsitys sosialidemokratiasta tai pikemminkin vasemmistolaisuudesta. Emme voi lähteä pelaamaan samoilla nappuloilla kuin oikeisto, mikäli haluamme säilyttää ihmisen kasvomme. Imago on yksi osa asiaa tietenkin, mutta imagosta puhuminen sinänsä on turhaa. Asioiden ja imagon kulkeminen käsikkäin on olennaista ja tällä hetkellä valitettavasti näin meidän liikkeessä taitaa ollakin. Vaalikampanjassa annetut ristiriitaiset signaalit suhteessa toteutettuun hallituspolitiikkaan olivat silmiinpistävän teennäisiä. Tekopyhyys ei myy, ainakaan silloin kun se paljastuu. Hyvinvointivaltio, jota liikkeemme on ollut keskeisesti aikoinaan rakentamassa, on kokenut yllättäviä kolauksia, vaikka vallan kahva on ollut paljolti käsissämme. Tie kohti kapitalismia on tasattu nykyiselle hallitukselle.

Elämme markkinataloudessa, mutta kapitalismi on eri asia. Käsitteenä kapitalismi on niin vakiintunut kieleemme, että harvoin edes mietimme sen merkitystä, joka on uskoa (-ismi) pääoman (kapitaali) muodostuksen keskeisyyteen yhteiskuntajärjestyksessä. Pääoma personoidaan tällöin usein toimijaksi, joka maagisesti ”siirtyy”, ”tuottaa” tai systeemin vastustajien mukaan ”riistää”. Pääoman noustessa keskeiseksi toimijaksi yhteiskunnassa on ay-liikkeet ja yhteiskunnan muut säätelymekanismit vain systeemin hidasteita. Tämä on yksinkertaistettu analyysi, koska tässä kirjoituksessa ei luonnollisesti ole tilaa syvälliselle aiheen käsittelylle. Tarkoituksenani on vain osoittaa esimerkin kautta, kuinka käytämme käsitteitä usein miettimättä niitä. Mielestäni on silloin myös tärkeää, että tiedostamme nämä seikat, ettemme vain pikkuhiljaa huomaa elävämme orwellilaisessa maailmassa., jossa kieli hallitsee meitä eikä toisinpäin. Vastaväite voisi wittgensteinilaisittain olla, että mitä väliä sanoilla on, sillä sanan käsitesisältö on siinä miten sanaa käytämme. Tämä on osittain totta, ja tästä näkökulmasta äsken sosialidemokratiaakin katsoinkin, mutta osatotuus ei ole totuus. Käsite sisältää merkityksiä, jotka ovat analysoitavissa sanoista, kuten ’kapitalismin’, ’sosialidemokratian’ tai minkä tahansa muun käsitteen kohdalla.

Tässä tulenkin kirjoitukseni varsinaiseen sisältöön. Kritisoimme herkästi ”työväen presidentti” ja ”vastakkainasettelujen aika on ohi” –tyyppisiä iskulauseita ja niiden sisältämiä ristiriitaisuuksia, mutta oma käsitevälineistömme onkin kuin teflonia, johon (itse)kritiikki ei tartu. Esimerkkinä mainittakoon suvaitsevaisuus, jonka käyttötapa koskee yleisemminkin suomalaisia eikä vain sosialidemokraatteja. Usein yhteen ääneen kuulutetaan suvaitsevaisuuden puolesta. Minä ainakin irtisanoudun tästä ryhmästä, sillä suvaitsevaisuus on sietämistä. Suomi on kenties maailman suvaitsevaisin kansa, mistä seurauksena on mielestäni ollut maailmassa eniten ennakkoluulojaan piilotteleva kansa, ei ennakkoluulottomin. Poliittisen korrektiuden alta paljastuu pienemmissä keskustelupiireissä mielipiteitä, jotka eivät valoa kestä. Viime syksynä opiskeluissani tarttui haaviini tätä ilmiötä oivasti kuvaava sanapari, joka on ”jäykkä ennakkoluulottomuus”. Meidän liikkeessämme tämä ilmenee toisten ja heidän mielipiteidensä suvaitsemisena sekä yhteenottojen pelkäämisenä. Demokratian ihanteita tällainen suhtautumistapa ei mielestäni toteuta. Pitäisi puhua aidosti omalla äänellä ja omista ennakkoluuloista jos ja kun sellaisia on. Vain myöntämällä puutteemme yksilöinä ja liikkeenä sekä suhtautumalla toistemme kritiikkiin aidon kiinnostuneesti, eikä vain isällisesti sallien voimme kasvaa liikkeenä johonkin , mitä emme tällä hetkellä valitettavasti ole. Tiedän, että tämä on helpommin sanottu kuin tehty, sillä itsessäni olen huomannut juuri tämän tavan olla ’suvaitsevainen’, vaikka kuinka yritän olla muuta. Usein kohdatessani erilaisuutta hoen mielessäni ”ole suvaitsevainen, ole suvaitsevainen” ja tässä kohtaa olenkin jo unohtanut kuunnella, mitä minulle sanotaan; se siitä luontevuudesta ja maailmankansalaisuudesta.