tiistai 8. toukokuuta 2007

Provokaatioita

Vaaleista on aikaa sen verran, että vaalianalyysien suuret linjat ovat olleet näkyvissä jo hyvän aikaa. Analyyseissa on painotettu paljon yhteishengen tärkeyttä, arvojen yhdistävää voimaa, avoimemman debatin tärkeyttä. Tämä kaikki on totta, mutta vaikuttaa siltä, ettei ikäviä asioita haluta oikeasti sanoa. Puhutaan itsekritiikin tarpeesta, mutta käsitys kritiikistä on usein ainakin erilainen kuin allekirjoittaneella. Rakentavassa hengessä käytävä keskustelu tarkoittaa ilmeisesti sitä, ettei tiukkoja ristiriitatilanteita tulisi olla. Mutta mielestäni näistä ristiriidoista on mahdollista saada voimaa koko liikkeelle. Niin kauan kuin sovellamme vastakkainasettelujen aika on ohi – teemaa sisäiseen keskusteluumme samalla kuin arvostelemme Kokoomuksen vastaavaa puhetapaa emme pääse puusta pitkälle.. Joskus vain myrsky mahdollistaa kirkkaan sään. Nyt hiostaa vähän turhan paljon.

Millään liikkeellä ei ole itseisarvoa, tämä pätee myös sosialidemokratiaan. Kaikki liikkeet ovat jäsentensä tuotetta, täynnänsä erilaisia käsityksiä sosialidemokratiasta. Vain näillä käsityksillä on merkitystä sosialidemokratian sisällön kannalta. Maailmalla on sosialidemokratian nimellä kulkevia puolueita, joissa vallalla oleva käsitys sosialidemokratiasta on varsin erilainen kuin minulla. Suomen sosialidemokraattisella puolueella on varsin kunnioitettava historia, mutta nykyään tuntuu siltä, että ihmiset lähinnä naureskelevat kun kuulevat, että olen demari. Tähän voi olla moniakin syitä, mutta joka tapauksessa sosialidemokratian imago on huono, eikä se siitä imagon kohennuskampanjalla tokene. Tämän vain imagokonsultille ristiriitaiselta vaikuttavan toteamuksen perusteluna on jälleen käsitys sosialidemokratiasta tai pikemminkin vasemmistolaisuudesta. Emme voi lähteä pelaamaan samoilla nappuloilla kuin oikeisto, mikäli haluamme säilyttää ihmisen kasvomme. Imago on yksi osa asiaa tietenkin, mutta imagosta puhuminen sinänsä on turhaa. Asioiden ja imagon kulkeminen käsikkäin on olennaista ja tällä hetkellä valitettavasti näin meidän liikkeessä taitaa ollakin. Vaalikampanjassa annetut ristiriitaiset signaalit suhteessa toteutettuun hallituspolitiikkaan olivat silmiinpistävän teennäisiä. Tekopyhyys ei myy, ainakaan silloin kun se paljastuu. Hyvinvointivaltio, jota liikkeemme on ollut keskeisesti aikoinaan rakentamassa, on kokenut yllättäviä kolauksia, vaikka vallan kahva on ollut paljolti käsissämme. Tie kohti kapitalismia on tasattu nykyiselle hallitukselle.

Elämme markkinataloudessa, mutta kapitalismi on eri asia. Käsitteenä kapitalismi on niin vakiintunut kieleemme, että harvoin edes mietimme sen merkitystä, joka on uskoa (-ismi) pääoman (kapitaali) muodostuksen keskeisyyteen yhteiskuntajärjestyksessä. Pääoma personoidaan tällöin usein toimijaksi, joka maagisesti ”siirtyy”, ”tuottaa” tai systeemin vastustajien mukaan ”riistää”. Pääoman noustessa keskeiseksi toimijaksi yhteiskunnassa on ay-liikkeet ja yhteiskunnan muut säätelymekanismit vain systeemin hidasteita. Tämä on yksinkertaistettu analyysi, koska tässä kirjoituksessa ei luonnollisesti ole tilaa syvälliselle aiheen käsittelylle. Tarkoituksenani on vain osoittaa esimerkin kautta, kuinka käytämme käsitteitä usein miettimättä niitä. Mielestäni on silloin myös tärkeää, että tiedostamme nämä seikat, ettemme vain pikkuhiljaa huomaa elävämme orwellilaisessa maailmassa., jossa kieli hallitsee meitä eikä toisinpäin. Vastaväite voisi wittgensteinilaisittain olla, että mitä väliä sanoilla on, sillä sanan käsitesisältö on siinä miten sanaa käytämme. Tämä on osittain totta, ja tästä näkökulmasta äsken sosialidemokratiaakin katsoinkin, mutta osatotuus ei ole totuus. Käsite sisältää merkityksiä, jotka ovat analysoitavissa sanoista, kuten ’kapitalismin’, ’sosialidemokratian’ tai minkä tahansa muun käsitteen kohdalla.

Tässä tulenkin kirjoitukseni varsinaiseen sisältöön. Kritisoimme herkästi ”työväen presidentti” ja ”vastakkainasettelujen aika on ohi” –tyyppisiä iskulauseita ja niiden sisältämiä ristiriitaisuuksia, mutta oma käsitevälineistömme onkin kuin teflonia, johon (itse)kritiikki ei tartu. Esimerkkinä mainittakoon suvaitsevaisuus, jonka käyttötapa koskee yleisemminkin suomalaisia eikä vain sosialidemokraatteja. Usein yhteen ääneen kuulutetaan suvaitsevaisuuden puolesta. Minä ainakin irtisanoudun tästä ryhmästä, sillä suvaitsevaisuus on sietämistä. Suomi on kenties maailman suvaitsevaisin kansa, mistä seurauksena on mielestäni ollut maailmassa eniten ennakkoluulojaan piilotteleva kansa, ei ennakkoluulottomin. Poliittisen korrektiuden alta paljastuu pienemmissä keskustelupiireissä mielipiteitä, jotka eivät valoa kestä. Viime syksynä opiskeluissani tarttui haaviini tätä ilmiötä oivasti kuvaava sanapari, joka on ”jäykkä ennakkoluulottomuus”. Meidän liikkeessämme tämä ilmenee toisten ja heidän mielipiteidensä suvaitsemisena sekä yhteenottojen pelkäämisenä. Demokratian ihanteita tällainen suhtautumistapa ei mielestäni toteuta. Pitäisi puhua aidosti omalla äänellä ja omista ennakkoluuloista jos ja kun sellaisia on. Vain myöntämällä puutteemme yksilöinä ja liikkeenä sekä suhtautumalla toistemme kritiikkiin aidon kiinnostuneesti, eikä vain isällisesti sallien voimme kasvaa liikkeenä johonkin , mitä emme tällä hetkellä valitettavasti ole. Tiedän, että tämä on helpommin sanottu kuin tehty, sillä itsessäni olen huomannut juuri tämän tavan olla ’suvaitsevainen’, vaikka kuinka yritän olla muuta. Usein kohdatessani erilaisuutta hoen mielessäni ”ole suvaitsevainen, ole suvaitsevainen” ja tässä kohtaa olenkin jo unohtanut kuunnella, mitä minulle sanotaan; se siitä luontevuudesta ja maailmankansalaisuudesta.

7 kommenttia:

Arto J. Virtanen kirjoitti...

Hyvä kirjoitus! Olen pitkälti samaa mieltä, mutta minusta politiikan tekemisen "lainalaisuudet" ovat nykyisessä tietotulvassa myös aiemmasta poikkeavat. Tämä johtaa johtopäätökseen siitä, että voittaaksemme arvojamme edistävän politiikan taakse tarpeeksi kannatusta pystyäksemme aidosti vaikuttamaan, on meidän otettava huomioon demokraattisen kilpailun olosuhteet. Mikäli viesti yksinkertaisesti täytyy joissakin yhteyksissä pystyä tiivistämään muutamaan sanaan, niin tehdään siten! Mikäli oikeat asiamme ja viestimme kaipaavat pr-kiillotusta, niin miksei.

Bloggari itse kirjoitti...

Kiitos kommentistasi.

Toki näin on, mutta ensisijainen asia on nämä asiamme ja viestimme, jotka eivät ole oikeita (oikealla tarkoitan tässä sosialidemokraattisia). Viesti, jonka edellinen hallitus antoi, oli ettei tuloerojen kasvu ole niin justiinsa. Näin ihmiset sen lukivat, ja täytyy sanoa, että vaikea on lukea muullakaan tavalla. Silloin ei nasevakaan mainoskampanja pelasta suosta, kun epäilyttävät poliittiset linjaukset paljastuvat. Me-kampanjassa oli paljon hyvää sinänsä, mutta kuten sanoin, kampanjasta (imagosta) sinänsä on turha puhua. Se on vessapaperia, mikäli teot eivät vastaa puhetta.

Arto J. Virtanen kirjoitti...

Tuloeroista olen kanssasi aika samaa mieltä. Niiden kasvattaminen lienee edellisten hallitusten suurimpia heikkouksia. Idioottimaisen varallisuusveron poiston kanssa. Mutta mitätöikö se kaiken muun? Vahvan työllisyyden kasvun kautta on aivan konkreettisesti nostettu syrjäytymisuhasta tuhansia ihmisiä. Talous on sen verran hyvässä kunnossa, että nyt olisi varaa panostaa aivan eri tavalla palveluihin, kuin mitä porvarihallitus tekee. Asunnottomuutta on onnistuttu leikkaamaan mittavasti. Hoitojonoja on niitäkin leikattu erittäin reippaasti.

Minkään hallituksen politiikka ei Suomessa koskaan tule olemaan yhden poliittisen liikkeen kannalta täydellistä. Varsinkaan, kun 1. virheitäkin väistämättä tapahtuu ja 2. päätökset ovat kompromisseja. Summa summarum: minusta virheitäkin on siis tehty, mutta koko poliittista linjaa ja saavutuksia on niiden kautta mahdotonta mitätöidä.

Jussi Ahokas kirjoitti...

Tuloeroja kasvattava yhteiskuntapolitiikka ei ole missään määrin sosialidemokraattista politiikkaa. Varsinkin kun viimeaikaisesta kehityksestä ovat hyötyneet ennen kaikkea ne, joilla jo valmiiksi on kaikkein eniten. Epäonnistuminen on siinä määrin suuri, ettei sitä pysty paikkaamaan esittelemällä hyvää työllisyyskehitystä tai sosiaali- ja terveyspoliittisia saavutuksia. Totta kai nämä saavutukset ovat tärkeitä, mutteivät missään määrin riittäviä. Erityisesti, kun niidenkään hoitamiseksi ei ole tehty kaikkea voitavaa.

Kaukana ovat ne ajat, jolloin valtio ajoi aktiivista kysyntäpolitiikkaa tarkoituksena täystyöllisyys (ks. Keynes). Ekspansiivisen finanssipolitiikan kautta myös julkisten menojen taso pysyi korkeana ja sosiaalipoliittisilla ohjelmilla oli huomattavasti enemmän vaikuttavuutta. Tällä hetkellä valtion toimilla ei juurikaan pystytä vaikuttamaan talouskehitykseen, vaan sitä säätelee ennen kaikkea maailmanmarkkinoiden kehitys. Onneksemme suhdanteet ovat olleet viime vuosina suotuisia ja työpaikkoja on maahamme syntynyt. Valtion toimien merkitys tässä on helposti kyseenalaistettavissa.

Näin ollen on hyvin rohkeaa esittää viimeaikaisen työllisyyskehityksen olevan yksiselitteisesti harjoitetun hallituspolitiikan ansiota. Tulonjaossa tapahtuneet muutokset voidaan sitä vastoin hyvinkin helposti osoittaa harjoitetun politiikan tuotteeksi, kuten keskustelussa mainitun varallisuusveron osaltakin voidaan tehdä.

Jotta sosialidemokraattinen puolue voisi tulevaisuudessa saavuttaa parlamentaarista valtaa, on sen yhteiskuntapolitiikan oltava sosialidemokraattista. Tuomalla julkisuuteen yhteiskunnalliset tavoitteemme ja niiden toteuttamiseksi tarvittavan välineistön, kansalaisten on mahdollista tarttua oikeasti sosialidemokraattiseen vaihtoehtoon. Kun tämän taakse saadaan riittävä kannatus, on muiden puolueiden tehtävä kompromisseja sosialidemokraattisen puolueen kanssa. Tällöin olemme saavuttaneet parlamentaarisen vallan lisäksi, myös yhteiskunnallista valtaa. Samalla tulemme määrittäneeksi sen, mitä sosialidemokratia 2000-luvulla on, eikä virheitä pääse enää tapahtumaan.

Aloitetaan sanomalla ei tuloerojen kasvulle. Jatketaan voimistamalla valtion talouspoliittista ohjausta. Luodaan edellytykset täystyöllisyydelle ja kestävälle sosiaalipolitiikalle. Tällä tavoin saavutamme yhteiskunnan, jossa kansalaisten vapaus, tasa-arvo ja onnellisuus ovat itseisarvoja. Kuka ei haluaisi lähteä mukaan tällaiseen projektiin?

Pekka kirjoitti...

Jussille,

"Kaikkea muuta voi vastustaa, vaan ei hyvää."

Näin sanoo J-J Rousseau. Mitä se hyvä sitten on?

Ja vaikka minä ja Kimmo Sasi sanomme kannattavamme hyvää, niin en ollut ainakaan viimeksi hänen kanssaan väitellessä juuri mistään samaa mieltä. Adam Smithillä on tähän kohtaan tunnettu kommentti yleisestä hyvästä.
Loppuun vielä Rousseaun tiivistys siitä mikä menee pieleen:

"I have endeavoured to trace the origin and progress of inequality, and the institution and abuse of political societies, as far as these are capable of being deduced from the nature of man merely by the light of reason, and independently of those sacred dogmas which give the sanction of divine right to sovereign authority. It follows from this survey that, as there is hardly any inequality in the state of nature, all the inequality which now prevails owes its strength and growth to the development of our faculties and the advance of the human mind, and becomes at last permanent and legitimate by the establishment of property and laws. Secondly, it follows that moral inequality, authorised by positive right alone, clashes with natural right, whenever it is not proportionate to physical inequality; a distinction which sufficiently determines what we ought to think of that species of inequality which prevails in all civilised, countries; since it is plainly contrary to the law of nature, however defined, that children should command old men, fools wise men, and that the privileged few should gorge themselves with superfluities, while the starving multitude are in want of the bare necessities of life."

Viimeiseen lauseeseen kiteytyy se järjettömyys, jossa elämme.

Pekka kirjoitti...

Niin siis kommenttini viittaa Jussin kirjoituksen vikaan lauseeseen. Ilman tuota mainintaa juttuni voi vaikuttaa sekavalta.

Bloggari itse kirjoitti...

Muutama pointti politiikasta keskustelukenttänä:

1. En ymmärrä, miksi kritiikki täytyy piilottaa aina positiivisen sanoman keskelle. En siis ole kirjoituksessani pyrkinyt nollaamaan hyviä puolia, vain tuomaan selkeästi esiin kritiikin vailla yritystä pukea sitä nättiin asuun. Poliittinen korrektius on käsitykseni mukaan keskeisimpiä tekijöitä, joka etäännyttää ihmisiä politiikasta. Kokoomus on tietenkin sosialidemokraattiselle sydämelleni heikompi vaihtoehto kuin Sosialidemokraatit, mutta se ei sinänsä riitä. Kaunistelu voi johtaa ainakin lyhyen aikavälin vaalimenestykseen mutta keskeisempi seuraus on pysähtyneisyys, näin uskon.

2. Yleisempi huomio: Pitää olla jotain sanottavaa. Politiikka ei ole pelkkää talouspolitiikkaa (edes vaikka se ymmärretään ideologisen valinnan kenttänä esim. keynesiläisyys/monetarismi -jakolinjan kautta). Ehkäpä syvin suo, johon olemme uponneet, on yksiselitteisen ja yksipuolisen keskustelun silmäke. Talouden kielellä puhuminen on olennainen kenttä politiikassa, mutta se sfääri tunkeutuu alueille, jossa se välttämättä muuttuu hepreaksi. Esimerkiksi koulutuspolitiikan ongelmat käännetään helposti opetusresurssien niukkuudeksi tms. Tässä on olennaista marxilainen näkökohta, jonka mukaan ilman leipää ei ole muutakaan. Mutta pelkästä leivästä puhuminen ei riitä, tarvitsemme mielikuvitusta, ajattelun monimuotoisuutta, sanalla sanoen kulttuuria, josta käytävä keskustelu on jäänyt nykyisellään lähinnä "hippien touhuksi" (okei, liioittelen hiukan). Pekan kirjoitus blogissaan Jörkasta osui nappiin. Arvostan sekopää-Donneria hänen rohkeudestaan, en aina mielipiteittensä takia. Hän on külddürelli, välillä rasittavallakin tavalla. Mutta kuitenkin, persoonuutta riittää ja sitä tarvitaan. Maailmasta uhkaa tulla tylsä paikka, mutta toisaalta, mitä sen on väliä jos kukaan ei sitä huomaa? Onko se edes silloin tylsä jos kukaan ei sitä sellaiseksi koe? Voihan Voittopotti-visailuohjelmakin olla jänskä.