Kävin katsomassa reilu viikko sitten Eastern Promises –leffan, joka on David Cronenbergin uusin tuotos. Tämä leffa sytytti minussa halun tutustua paremmin ohjaajan aiempiin tuotoksiin, joista viimeksi olin nähnyt Spiderin (suosittelen, lämpimästi). Eastern Promises ei täysin vakuuttanut, vaikka sisälsikin hienoja kohtauksia ja vielä hienompia näyttelijäsuorituksia. Tässä kohden on syytä mainita erityisesti Viggo Mortensenin suoritus sekä Armin Mueller-Stahlin kylmä, harmaa ja intensiivinen katse, joka vetää vertoja Christopher Walkenin vastaavalle. Jotain jäin kuitenkin vaille ja hapuillen lähdin sitä etsimään History of Violencesta, josta on puhuttu samankaltaisena Eastern Promisesin kanssa.
Arvostelen (ja analysoin) nimenomaisesti A History of Violencen, sillä löysin siitä etsimäni, nimittäin kokonaisuudessaan merkittävän elokuvan. Jollain lailla elokuva on samankaltaisuudessaankin vastakohta EP:lle, sillä History of Violencessa eivät häikäise roolisuoritukset vaan kokonaisuus. Paketti pysyy kasassa, eikä latteuksia ole, toisin kuin sanomallisissa elokuvissa yleensä. Kyky artikuloida jotain inhimillisesti merkittävää elokuvassa ilman, että muistuttaa lähinnä papukaijaa, on äärimmäisen hankalaa.
Elokuva antoi minulle voimakkaita kiteytyksiä filosofisista teemoista. Elokuvan filosofinen merkitys tiivistyy minulle freudilaiseen jakoon viettien ja (itse)hallinnan kamppailusta. Aggression purkaminen tai tukahdutettu ajatus siitä, siitä seuraava syyllisyyden teema ja aina pakeneva lopullinen tyydytys ovat sovittamattoman ihmisluonnon keskeisiä osia. Täydellisen sovittamisen illuusio, joka elokuvassa mainitaan ”amerikkalaisena unelmana”, karkaa aina tai ainakin niin kauan kunnes itselleen valehtelu saavuttaa huippunsa. Kun päähenkilö elokuvassa on oppinut salaamaan konkreettisen menneisyytensä, se on helppo nähdä analogiana viettien alkumuodoille, joita ihminen ei halua pikkuporvarillisuudessaan itselleen myöntää, sillä ne ovat rakentavuutensa lisäksi olennaisesti tuhoavia. Nämä viettien alkumuodot ovat paitsi yksilöhistoriallisia ja siis lapsuudessa erityisen vahvasti (tai pikemminkin peittelemättömästi) läsnä, myös yhteisö- tai lajihistoriallisia, joten niitä on peiteltävä kollektiivisilla harhoilla, tarkoitukseen sopivilla narratiiveilla. Sen lisäksi, että tämä on vain yksi näkökulma elokuvaan, tämä on niin abstrakti kuvaus ko. näkökulmasta, että se kaatuu omaan mahdottomuuteensa ilman konkretisoitumista. Tämän konkretisoitumisen välittäjänä toimii elokuva – ja hyvin toimiikin. Syvällisyytensä lisäksi se on laaja ja osuva, siis pyhä kolminaisuus kasassa.
