Kävin katsomassa reilu viikko sitten Eastern Promises –leffan, joka on David Cronenbergin uusin tuotos. Tämä leffa sytytti minussa halun tutustua paremmin ohjaajan aiempiin tuotoksiin, joista viimeksi olin nähnyt Spiderin (suosittelen, lämpimästi). Eastern Promises ei täysin vakuuttanut, vaikka sisälsikin hienoja kohtauksia ja vielä hienompia näyttelijäsuorituksia. Tässä kohden on syytä mainita erityisesti Viggo Mortensenin suoritus sekä Armin Mueller-Stahlin kylmä, harmaa ja intensiivinen katse, joka vetää vertoja Christopher Walkenin vastaavalle. Jotain jäin kuitenkin vaille ja hapuillen lähdin sitä etsimään History of Violencesta, josta on puhuttu samankaltaisena Eastern Promisesin kanssa.
Arvostelen (ja analysoin) nimenomaisesti A History of Violencen, sillä löysin siitä etsimäni, nimittäin kokonaisuudessaan merkittävän elokuvan. Jollain lailla elokuva on samankaltaisuudessaankin vastakohta EP:lle, sillä History of Violencessa eivät häikäise roolisuoritukset vaan kokonaisuus. Paketti pysyy kasassa, eikä latteuksia ole, toisin kuin sanomallisissa elokuvissa yleensä. Kyky artikuloida jotain inhimillisesti merkittävää elokuvassa ilman, että muistuttaa lähinnä papukaijaa, on äärimmäisen hankalaa.
Elokuva antoi minulle voimakkaita kiteytyksiä filosofisista teemoista. Elokuvan filosofinen merkitys tiivistyy minulle freudilaiseen jakoon viettien ja (itse)hallinnan kamppailusta. Aggression purkaminen tai tukahdutettu ajatus siitä, siitä seuraava syyllisyyden teema ja aina pakeneva lopullinen tyydytys ovat sovittamattoman ihmisluonnon keskeisiä osia. Täydellisen sovittamisen illuusio, joka elokuvassa mainitaan ”amerikkalaisena unelmana”, karkaa aina tai ainakin niin kauan kunnes itselleen valehtelu saavuttaa huippunsa. Kun päähenkilö elokuvassa on oppinut salaamaan konkreettisen menneisyytensä, se on helppo nähdä analogiana viettien alkumuodoille, joita ihminen ei halua pikkuporvarillisuudessaan itselleen myöntää, sillä ne ovat rakentavuutensa lisäksi olennaisesti tuhoavia. Nämä viettien alkumuodot ovat paitsi yksilöhistoriallisia ja siis lapsuudessa erityisen vahvasti (tai pikemminkin peittelemättömästi) läsnä, myös yhteisö- tai lajihistoriallisia, joten niitä on peiteltävä kollektiivisilla harhoilla, tarkoitukseen sopivilla narratiiveilla. Sen lisäksi, että tämä on vain yksi näkökulma elokuvaan, tämä on niin abstrakti kuvaus ko. näkökulmasta, että se kaatuu omaan mahdottomuuteensa ilman konkretisoitumista. Tämän konkretisoitumisen välittäjänä toimii elokuva – ja hyvin toimiikin. Syvällisyytensä lisäksi se on laaja ja osuva, siis pyhä kolminaisuus kasassa.
2 kommenttia:
Jäämme malttamattomina odottamaan analyysia elokuvan nimestä, joka on kiinnostava.
Lupasin tähän kirjoitukseesi jo aikoja sitten kommenttia ja nyt se tulee (kommentti siis).
Ymmärrän varsin hyvin, miksi A History of Violence on pidetty elokuva ja allekirjoitan myös siitä tekemäsi huomiot. Omaa katsomiskokemustani häiritsi kuitenkin Cronenbergin tapa tehdä elokuvaa. Käytännössä elokuvan voi ohjata kahdella tavalla, joko suunnittelemalla kaiken erittäin tarkasti etukäteen tai sitten yksinkertaisesti improvisoida mahdollisimman paljon. Yleensä sellaiset elokuvat, jotka eivät ole selvästi kumpaakaan ovat jostain syystä kehnoja – ne jäävät välimaastoon. Cronenbergillä lipsui nyt ehkä hieman tämän viimeisen vaihtoehdon puolelle.
Perfektionistiset ohjaajat kuten Hitchcock ja Kubrick suunnittelevat miltei kaiken etukäteen. Kysymys on ikään kuin shakkipelistä, joka on jo pelattu. Toteuttamisvaiheessa voidaan sitten hioa yksityiskohtia vaikka kuinka kauan, koska ohjaajalla on jo näkemys siitä, millaisen kuvan hän haluaa. Silloin voidaan tehdä myös muutoksia, mutta ne vaativat mielekkäitä perusteluja.
Cronenbergin edustaa ylväästi improvisaatiolinjan ohjaajia. Vasta kävellessään kuvauspaikalle hän suunnittelee kamera-ajot ja kuvakulmat. Joskus hän muuttaa totaalisesti kaiken. Hänen vahvuutensa on juuri tässä. Cronenberg keskustelee näyttelijöiden kanssa ja kuuntelee heitä. Yhdessä he sopivat, millaiset repliikit sopisivat hahmolle. Voisi kai sanoa, että Kubrickin jälki on hyvin sileää ja Cronenbergin usein aika rosoista. Sileydellä ja rosoisuudella voidaan tietenkin kertoa eri asioita, joten molemmat tavat tehdä elokuvaa ovat perusteltuja.
A History of Violencessa suunnittelemattomuus kostautuu. Alun loistavan kamera-ajon jälkeen ei nähdä enää mitään teknisesti yhtä mielenkiintoista ja leikittelevää. Lisäksi juonen uskottavuus kärsii improvisaatioista. Perheen pihamaalle tapetaan joukko gangstereita, mutta se ei aiheuta poliisitutkintaa – ainakaan sitä ei kuvata – vaikka aikaisemmat tapot johtivat laajaan poliisioperaatioon. Vastaavanlaisia ongelmia jatkuvuuden kanssa on enemmänkin.
Elokuvan idea ja juoni ovat erittäin hyviä ja viittaukset ihmismieleen vielä parempia. Totta kyllä, että Eastern Promisessa tasoiteltu rosoisuus kärsii sitten ehkä juuri siitä, mikä on A History of Violencessa hyvää. Hyviä elokuvia ovat kummatkin. Silti mietin, millainen A History of Violence olisi ollutkaan Kubrickin tai Hitchcockin ohjaamana – Lynchistä puhumattakaan.
Lähetä kommentti