Ingmar Bergmanin muistolle

Yksi Pohjoismaiden ja miksei maailmankin merkittävimmistä ohjaajista on kuollut. Ernst Ingmar Bergman (14.7.1918-30.7.2007) kunnostautui urallaan elokuva- ja teatteriohjaajana mutta maailmanmaineeseen hänet nosti tekemänsä elokuvat - nosti eikä laskua kuulunut koskaan. Hänen kuolemallaan on tuskin vaikutusta elokuvien suosioon, klassikot eivät vanhene. Valitsemassani kuvassa ei pällistele Ingmar Bergman, kuten haukankatseinen lukija saattoi jo havaita. Kuva on Bergmanin mestariteoksesta Seitsemäs sinetti, joka kertoo ritarin (Max von Sydow, kuvassa oikealla) ja hänen apurinsa matkasta halki mustan surman lamaannuttaman ruotsin. Ruton pelko vaivaa jokaista ja tällöin ihminen joutuu kohtaamaan vaikean ajatuksen päivästä ja hetkestä toiseen: Milloin on minun aikani? Ajatus tyhjyydestä kuoleman jälkeen saa etsimään vaihtoehtoja, entä jos sittenkin kuolema on vain portti toisaalle?

Ingmar Bergman on puhunut avoimesti useissa haastatteluissa kuolemasta ja hänen suhtautumisestaan siihen. Omien sanojensa mukaan hän lakkasi uskomasta kahdeksanvuotiaana, eikä ateistilla ole kuin lopullinen ulospääsy tämänpuoleisesta. Seitsemännessä sinetissä ritari pelaa kuoleman kanssa šakkia panoksena ritarin elämä. Kuolema ja ritari käyvät keskusteluja, eikä ritari saa vastausta kalvaviin kysymyksiinsä. Kuoleman tyhjä, ankara muttei millään tavoin pahantahtoinen katse viestii ainoastaan elämän loppumisen välttämättömyydestä. Bergman sanoo tulleensa sinuiksi ateistisen näkemyksensä kanssa vasta kahdeksan vuotta Seitsemännen sinetin valmistumisen jälkeen, saatuaan valmiiksi elokuvan Talven valoa. Tällöin, 53-vuotiaana, hän freudilaisittain ilmaistuna kenties saattoi isänmurhan loppuun, isänsä kun oli pappismiehiä.

Nyt kun Bergman on laskettu lepoon, hän on jättänyt meidät pohtimaan samoja kysymyksiä, jotka hän parhaiten artikuloi elokuvillaan. Bergmanissa on hienon taiteilijan tunnuspiirre: Tehdessään elokuvia itselleen, haluten niiden tekemisen kautta päästä uudelle (itse)ymmärryksen tasolle, hän on sivutuotteena rikastuttanut ihmisten maailmaa. Hän on sytyttänyt ajattelemaan ja samalla viihdyttänyt komealla visuaalisuudella, kysymyksiä herättävällä dialogilla sekä kokonaisuutta vaalivalla ohjaustyöllä. On hienoa nähdä, kuinka ihminen löytää paikkansa ja Bergman sen todellakin löysi, mutta ilman kipeiden kysymysten läpikäymistä ei luonnistu mikään elämässä. Kysymys onkin käsittääkseni siitä, miten näihin kipeisiin kysymyksiin suhtautuu. Kukin muokkaa omat metodinsa. Itselleni on tärkeää huumori, joten on luontevaa lopettaa tämäkin vaikean kysymyksen äärellä piehtarointi huumorilla. Lehti osuu aikalailla napakymppiin:

http://lehti.samizdat.info/2007/07/30/2056/

Huumori on vakava asia

Taas on vähän kyyninen olo, mutta minkäs sille mahtaa. Tällä kertaa harmittaa se, että laadukasta huumoria tehdään nykyään enää kovin vähän. Ainakin jos puhutaan sketsisarjoista. Kaikki vinkit ovat tervetulleita, sillä tuntuu, että potentiaalisen materiaalin olen suurelta osin käynyt läpi. Lohduttavaa on, että paljon hienoa materiaalia on olemassa. Mutta suomalainen laadukas setti se vasta harvassa onkin. Kovin harvoin komiikka otetaan vakavasti, jotta se naurattaisi muitakin kuin tekijöitä, vaikka valitettavasti Pulttibois on muistakin kuin tahattomista syistä naurattanut ihmisiä. Toivottavasti se johtuu siitä, että ihmiset eivät tiedä paremmasta, koska tosiaan liikaa valinnanvaraa ei ole ja pakkohan sitä on jollekin nauraa ikävyyksissään. Mutta onhan sitä Julmahuvi, tuntemattomampi samojen tekijöiden To(i)ni ja Heikki Haaman show ja, ja, no Kummelissa on se Lentäjä. Komiikassa voi olla jotain kovin osuvaa ja välillä täydelliseen päättömyyteen viety sketsi voi paljastaa jotain ja naurattaa juuri siksi. Rationalisoituina vitsit kadottavat tehonsa, spontaanius ja mielettömien mutta jollain tasolla ymmärrettävien assosiaatioiden ketju taas saa hykertelemään. Kaikkein heikoiten kuitenkin suomalaisilla menee stand-up -komiikan saralla. Suomalaiset koomikot luottavat lähes yksinomaan tilanteen tuomaan viehätykseen ja joissakin tapauksissa lavahahmon luonnilla on keskeisin osa. Minullekin on yleisimmin sanottu stand-upin puolesta, että "kyllä se siellä stand-upia katsoessa on hauskaa, vaikkei ne jutut sinänsä olisi kovin hauskoja". Suomeksi sanottuna, nauru tarttuu. Näin vuodenvaihteen jälkeen Ismo Leikolan esiintymisen Ilokivessä. Täytyy myöntää, että oli tyypillä muutama oikeasti hyväkin juttu, mutta lähinnä mentiin puhunpas-minä-hölmöjä-mutta-ei-se-mitään-kun-olen-tällainen-nallekarhu -linjalla. Eikä siinä mitään jos sellaisesta tykkää, mutta kun Suomessa yksikään stand-up -koomikko ei ole tajunnut itse juttujen ja niiden sisällön sekä kokonaisuuden merkitystä. Vai lienenkö informaatiorajoitteinen?

Jenkeissä on kaikennäköistä moskaa, mutta sieltä sentään on tullut muutamia koomikoita, joilla on jotain sanottavaa sen lisäksi, että hallitsevat lavaa kuin kotiaan. Onhan se tietenkin isompi kansa, mutta kyse on uskoakseni muustakin. Kuten Pekka joskus totesi, sananvapaus on siellä hyvällä tolalla tai ainakin äärimmäisissä mittasuhteissa, vaikka muuten saattaakin olla hommat päin sitä ihteään. Ehkä tilanteella on jotain tekemistä sen kanssa. Jaksan aina hehkuttaa Bill Hicksiä, mutta mielestäni hän on sen ansainnut. Siinä on mies, joka uskalsi puhua, ei nuoleskellut ketään ja onnistui yhdistämään sanottavansa hauskuuteen. Miehellä oli sana hallussa, ajoituksesta puhumattakaan. Pieniä miinuspuoliakin löytyy tietenkin, mutta kaikella tavalla ei voi ketään miellyttää. Jutut tulivat sydämestä, ja se on tärkeintä. Imperfekti on paikallaan, sillä mies meni kuolemaan tarpeettoman nuorena, 32-vuotiaana vuonna 1994. Sen jälkeen ei aivan vastaavaa kaveria ole tullut. Hyviä koomikoita toki on, mutta heissä on kuitenkin enemmän yksittäisten juttujen ja lavahahmojen vetovoimaa kuin mitään pyrkimystä sanoa jotain mielenkiintoista, esimerkkinä vaikkapa Lewis Black, joka on näennäisen kriittinen monia asioita kohtaan, mutta kun rupeaa tosissaan miettimään, niin ei hän sano paljoa mitään. Enkä yritä tällä sanoa, että kaikessa pitäisi olla joku suuri sanoma, mutta onhan se ideaalitapaus, että komiikka yhdistyy luontevasti johonkin muuhunkin kuin hetkelliseen huvitukseen, parhaimmillaan tai pahimmillaan koko maailma muuttuu lähinnä huvittavaksi paikaksi. Kaikkien aikojen Top 100:sta löytyy kyllä hienoja tapauksia, kuten esimerkiksi George Carlin, joka vanhana ukkonakin jaksaa vielä vetää hommaa tosissaan ja hauskasti. Omituista kyllä, tuolta puuttuu täysin sekopäinen Sam Kinison, jolle Hicks on paljon velkaa. Olisiko kenelläkään ihmetroppia, jotta Suomeenkin saataisiin stand-upiin henkeä vai onko tähän tyytyminen?