Yksi Pohjoismaiden ja miksei maailmankin merkittävimmistä ohjaajista on kuollut. Ernst Ingmar Bergman (14.7.1918-30.7.2007) kunnostautui urallaan elokuva- ja teatteriohjaajana mutta maailmanmaineeseen hänet nosti tekemänsä elokuvat - nosti eikä laskua kuulunut koskaan. Hänen kuolemallaan on tuskin vaikutusta elokuvien suosioon, klassikot eivät vanhene. Valitsemassani kuvassa ei pällistele Ingmar Bergman, kuten haukankatseinen lukija saattoi jo havaita. Kuva on Bergmanin mestariteoksesta Seitsemäs sinetti, joka kertoo ritarin (Max von Sydow, kuvassa oikealla) ja hänen apurinsa matkasta halki mustan surman lamaannuttaman ruotsin. Ruton pelko vaivaa jokaista ja tällöin ihminen joutuu kohtaamaan vaikean ajatuksen päivästä ja hetkestä toiseen: Milloin on minun aikani? Ajatus tyhjyydestä kuoleman jälkeen saa etsimään vaihtoehtoja, entä jos sittenkin kuolema on vain portti toisaalle?
Ingmar Bergman on puhunut avoimesti useissa haastatteluissa kuolemasta ja hänen suhtautumisestaan siihen. Omien sanojensa mukaan hän lakkasi uskomasta kahdeksanvuotiaana, eikä ateistilla ole kuin lopullinen ulospääsy tämänpuoleisesta. Seitsemännessä sinetissä ritari pelaa kuoleman kanssa šakkia panoksena ritarin elämä. Kuolema ja ritari käyvät keskusteluja, eikä ritari saa vastausta kalvaviin kysymyksiinsä. Kuoleman tyhjä, ankara muttei millään tavoin pahantahtoinen katse viestii ainoastaan elämän loppumisen välttämättömyydestä. Bergman sanoo tulleensa sinuiksi ateistisen näkemyksensä kanssa vasta kahdeksan vuotta Seitsemännen sinetin valmistumisen jälkeen, saatuaan valmiiksi elokuvan Talven valoa. Tällöin, 53-vuotiaana, hän freudilaisittain ilmaistuna kenties saattoi isänmurhan loppuun, isänsä kun oli pappismiehiä.
Nyt kun Bergman on laskettu lepoon, hän on jättänyt meidät pohtimaan samoja kysymyksiä, jotka hän parhaiten artikuloi elokuvillaan. Bergmanissa on hienon taiteilijan tunnuspiirre: Tehdessään elokuvia itselleen, haluten niiden tekemisen kautta päästä uudelle (itse)ymmärryksen tasolle, hän on sivutuotteena rikastuttanut ihmisten maailmaa. Hän on sytyttänyt ajattelemaan ja samalla viihdyttänyt komealla visuaalisuudella, kysymyksiä herättävällä dialogilla sekä kokonaisuutta vaalivalla ohjaustyöllä. On hienoa nähdä, kuinka ihminen löytää paikkansa ja Bergman sen todellakin löysi, mutta ilman kipeiden kysymysten läpikäymistä ei luonnistu mikään elämässä. Kysymys onkin käsittääkseni siitä, miten näihin kipeisiin kysymyksiin suhtautuu. Kukin muokkaa omat metodinsa. Itselleni on tärkeää huumori, joten on luontevaa lopettaa tämäkin vaikean kysymyksen äärellä piehtarointi huumorilla. Lehti osuu aikalailla napakymppiin:
http://lehti.samizdat.info/2007/07/30/2056/
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti