Huumori on vakava asia

Taas on vähän kyyninen olo, mutta minkäs sille mahtaa. Tällä kertaa harmittaa se, että laadukasta huumoria tehdään nykyään enää kovin vähän. Ainakin jos puhutaan sketsisarjoista. Kaikki vinkit ovat tervetulleita, sillä tuntuu, että potentiaalisen materiaalin olen suurelta osin käynyt läpi. Lohduttavaa on, että paljon hienoa materiaalia on olemassa. Mutta suomalainen laadukas setti se vasta harvassa onkin. Kovin harvoin komiikka otetaan vakavasti, jotta se naurattaisi muitakin kuin tekijöitä, vaikka valitettavasti Pulttibois on muistakin kuin tahattomista syistä naurattanut ihmisiä. Toivottavasti se johtuu siitä, että ihmiset eivät tiedä paremmasta, koska tosiaan liikaa valinnanvaraa ei ole ja pakkohan sitä on jollekin nauraa ikävyyksissään. Mutta onhan sitä Julmahuvi, tuntemattomampi samojen tekijöiden To(i)ni ja Heikki Haaman show ja, ja, no Kummelissa on se Lentäjä. Komiikassa voi olla jotain kovin osuvaa ja välillä täydelliseen päättömyyteen viety sketsi voi paljastaa jotain ja naurattaa juuri siksi. Rationalisoituina vitsit kadottavat tehonsa, spontaanius ja mielettömien mutta jollain tasolla ymmärrettävien assosiaatioiden ketju taas saa hykertelemään. Kaikkein heikoiten kuitenkin suomalaisilla menee stand-up -komiikan saralla. Suomalaiset koomikot luottavat lähes yksinomaan tilanteen tuomaan viehätykseen ja joissakin tapauksissa lavahahmon luonnilla on keskeisin osa. Minullekin on yleisimmin sanottu stand-upin puolesta, että "kyllä se siellä stand-upia katsoessa on hauskaa, vaikkei ne jutut sinänsä olisi kovin hauskoja". Suomeksi sanottuna, nauru tarttuu. Näin vuodenvaihteen jälkeen Ismo Leikolan esiintymisen Ilokivessä. Täytyy myöntää, että oli tyypillä muutama oikeasti hyväkin juttu, mutta lähinnä mentiin puhunpas-minä-hölmöjä-mutta-ei-se-mitään-kun-olen-tällainen-nallekarhu -linjalla. Eikä siinä mitään jos sellaisesta tykkää, mutta kun Suomessa yksikään stand-up -koomikko ei ole tajunnut itse juttujen ja niiden sisällön sekä kokonaisuuden merkitystä. Vai lienenkö informaatiorajoitteinen?

Jenkeissä on kaikennäköistä moskaa, mutta sieltä sentään on tullut muutamia koomikoita, joilla on jotain sanottavaa sen lisäksi, että hallitsevat lavaa kuin kotiaan. Onhan se tietenkin isompi kansa, mutta kyse on uskoakseni muustakin. Kuten Pekka joskus totesi, sananvapaus on siellä hyvällä tolalla tai ainakin äärimmäisissä mittasuhteissa, vaikka muuten saattaakin olla hommat päin sitä ihteään. Ehkä tilanteella on jotain tekemistä sen kanssa. Jaksan aina hehkuttaa Bill Hicksiä, mutta mielestäni hän on sen ansainnut. Siinä on mies, joka uskalsi puhua, ei nuoleskellut ketään ja onnistui yhdistämään sanottavansa hauskuuteen. Miehellä oli sana hallussa, ajoituksesta puhumattakaan. Pieniä miinuspuoliakin löytyy tietenkin, mutta kaikella tavalla ei voi ketään miellyttää. Jutut tulivat sydämestä, ja se on tärkeintä. Imperfekti on paikallaan, sillä mies meni kuolemaan tarpeettoman nuorena, 32-vuotiaana vuonna 1994. Sen jälkeen ei aivan vastaavaa kaveria ole tullut. Hyviä koomikoita toki on, mutta heissä on kuitenkin enemmän yksittäisten juttujen ja lavahahmojen vetovoimaa kuin mitään pyrkimystä sanoa jotain mielenkiintoista, esimerkkinä vaikkapa Lewis Black, joka on näennäisen kriittinen monia asioita kohtaan, mutta kun rupeaa tosissaan miettimään, niin ei hän sano paljoa mitään. Enkä yritä tällä sanoa, että kaikessa pitäisi olla joku suuri sanoma, mutta onhan se ideaalitapaus, että komiikka yhdistyy luontevasti johonkin muuhunkin kuin hetkelliseen huvitukseen, parhaimmillaan tai pahimmillaan koko maailma muuttuu lähinnä huvittavaksi paikaksi. Kaikkien aikojen Top 100:sta löytyy kyllä hienoja tapauksia, kuten esimerkiksi George Carlin, joka vanhana ukkonakin jaksaa vielä vetää hommaa tosissaan ja hauskasti. Omituista kyllä, tuolta puuttuu täysin sekopäinen Sam Kinison, jolle Hicks on paljon velkaa. Olisiko kenelläkään ihmetroppia, jotta Suomeenkin saataisiin stand-upiin henkeä vai onko tähän tyytyminen?