Normaaliudesta ja hallinnasta (lyhyt mietelmä Foucaultiin pohjautuen)

Sivistyssanakirja määrittelee normaalin seuraavasti:

”normaali: säännönmukainen, hyväksyttävä, "terve"; tavanomainen, vallitseva; (geometriassa) kohtisuora viiva ¶ Tämä sana on usein erittäin tulkinnanvarainen, koska se voi tarkoittaa norminmukaisuutta tai "tilastollista normaalisuutta", tavallisuutta. Tilastotieteessä "normaalijakauma" eli Gaussin jakauma tarkoittaa määrätyyppistä jakaumaa, jolle on ominaista useimpien arvojen keskittyminen keskiarvon ympärille ja esiintymistiheyden väheneminen yhtä nopeasti kumpaankin suuntaan keskiarvosta poispäin.”

Normaalia on siis vaikea yksiselitteisesti määritellä mutta se selkeästi antaa ajattelulle suuntaa. Olemme (modernina aikana) sisäistäneet ajatuksen normaalista niin vahvasti, että siitä on väkisinkin tullut osa ajattelun tapaamme. Väitänkin, että idea normaalista on osa laajempaa yhteiskunnallista kehitystä, jossa normaalin syleileminen on ollut yhteiskuntamme tiettyyn suuntaan kehittymisen edellytys sen keskeisen hallinnan muodon tyyppinä.

Foucaultin mukaan renessanssin ihmisen ”hulluus”, joka jatkuvasti osoitti yhteiskunnan normien sijainnin ja kyseenalaisti niitä, katosi vaistuksen järkikäsityksen alle. Tämä on mielestäni tulkittavissa normaaliuden kautta. Normaalia ei olisi ilman valistuksen järkikäsitystä. Käsitys yleisestä, kaikille annetusta järjestä tukee yhdenmukaistumisen kehitystä vaikka tilanne voisi olla ja (käsittääkseni) myös tulisi olla päinvastoin. ”Käytä omaa järkeäsi” muuttuu muotoon ”Käytä Järkeä”. Eli tätä kautta normaalin omaksumisesta tulee järjen yhdenmukaistumisen signaali. Tilastotieteet auttavat keräämään populaatiosta hyödyllistä informaatiota. Samalla yleistyksille löytyy sijaa, puhutaan keskiarvosta ja jo mainitusta Gaussin käyrän keskijakaumasta. Normaalista tulee standardi (kuulostaa typerältä), jota kohden neuroottisesti pyritään tai josta pyritään neuroottisesti pois. Kuitenkin siihen suhtautuva ajattelutapa ei pääse ulos konformistinen-eksentrinen –jaottelusta, joka työntää ihmisen yhä syvemmälle yhteiskunnallisen olion suuntaan.

Seksuaalisuuden tasolla normaalius pakonomaisena ajattelun kiinnepisteenä merkitsee jatkuvaa itsenormittamista joko (yleisesti) hyväksyttyjen normien noudattamisena tai niistä pakonomaisena pakenemisena. Äärimmäisenä esimerkkinä normien pakonomainen noudattaminen mahdollisti Saksassa kansallissosialistien valtaan nousun. Kuitenkaan nyky-yhteiskunnassa autoritäärinen hallinnan muoto on korvautunut liberaalimmalla mutta pohjimmiltaan samaan normaaliuteen tukeutuvalla hallinnalla. Seksuaalisuuden repressio on korvautunut yliseksualisaatiolla, jossa (mieli)kuvien kautta ihmisiä ohjataan kohti normia näennäisen pluralismin varjolla. Vapauden hokema on muuttunut ainoastaan hokemaksi. Kylläkään kehityksen tiettyjä kiistämättömiä etuja ei voi kieltää ja juuri tähän sen ylivoimaisuus perustuukin. Muun muassa rasismin kiellolle (rasismi muuttuu sisäistetyksi normaaliuden palvonnaksi, ”jäykkä ennakkoluulottomuus” valtaa alaa) ja seksuaalisuuden vapautumiselle (seksuaalisuudesta tulee pakkomielle, joka muodostuu hallitsevaksi diskurssiksi peittäen alleen muita kysymyksiä) perustuvan yhteiskunnan on kohtuullisen helppoa oikeuttaa omat toimintatapansa. Vaatiikin aina melkoista dekonstruktiota, jotta pääsee kritiikin syvimpään olemukseen. Sitten ollaankin jo niin kaukana normaalista ajatusmaailmasta, että kritiikki tulee äärimmäisen helposti sivuutettua ylimielisenä jaaritteluna.