-Bill Hicks
Pro-life vai pro-choice? Tällaisten vaihtoehtojen välillä Yhdysvalloissa käydään paljolti keskustelua oikeudesta elämään. Keskustelu aiheesta latistuu usein kiistaksi oikeudesta aborttiin, eutanasiaan tai muuhun yksittäiskysymykseen. Aihe koskettaa ihmisiä henkilökohtaisella tasolla, eikä keskustella voi valitsematta puoltansa absoluuttisessa mielessä. Jos et ole meidän puolella, olet meitä vastaan. Kun aiheen tiimoilta selaa nettiä, törmää ensitöikseen kiihkoilijoiden kannanottoihin. Ja sokaistumisen seurauksena kaikki, jotka ovat eri mieltä, näyttäytyvät samanlaisena massana. Eli siinä tapauksessa jos näkee kummankin osapuolen perusargumentit kestämättöminä, on kuin kahden maan kansalainen. Vieras kahdessa maassa eikä kotonaan missään.
Pro-life eli elämän puolesta kuulostaa hyvältä. Miten joku voisi olla elämää vastaan? Tällaisesta dikotomisoivasta retorisesta siirrosta onkin kysymys. Mutta samoinhan on pro-choice –puolen laita. Eikö valinnanvapauden vastustaja sodi periamerikkalaisia arvoja vastaan? Eli jos henkilö hyväksyy abortin tai eutanasian, on kuoleman puolella. Puolestaan tuomitessaan nämä henkilö vastustaa vapautta. Puurot ja vellit menevät sekaisin eikä kiihkottomille kannanotoille ole enää sijaa. Vastakkainasettelujen aika ei missään nimessä ole ohi mutta myös juupas-eipäs –argumentaation järkevyys on kyseenalainen.
Liikehdinnässä elämän puolesta elämästä puhutaan hyvin yleisellä tasolla. Retoriikka perustuu paljolti käsitykseen Raamatun sanomasta. ”Ihmisen tulee täyttää maa” ja muut samankaltaiset hokemat täyttävät oikeistokonservatiivien puheenparret. Elämä on siis ensisijaisesti ihmisen, Jumalan kuvan, elämää. Ja tässä suhteessa kaikkinainen tappaminen on julmaa. Elämän mielekkyys tai ihmisen oikeudet ovat toissijaisia asioita ja näiden nostaminen ensisijaisiksi on vääräoppineisuutta. Kaikki elämä on yhtä arvokasta, kuuluu ortodoksinen vastaus kaikkiin kyseenalaistaviin kommentteihin.
Elämä ymmärretään pro-life –liikehdinnässä hyvin kapeasti. Elämä on jonkinnäköistä passiivista olemista, jota on palvottava kuin kuuta nousevaa. Se on ihme, jonka Jumala on meille suonut. Ja sen puolesta on taisteltava viimeiseen asti. Kuitenkin se on ihme, jonka proaktiivinen edistäminen saattaa miljoonat ja miljardit ihmiset huonoon asemaan. Kondomit ja abortti ovat saatanasta. Tämän näkemyksen levitessä leviää myös tarpeeton kärsimys. Pro-life –liikkeen kautta ei pysty hahmottamaan elämää monitahoisesti. Elämä on hienoa ja ihmiset ovat parhaita. Ihmisyys samastetaan (ihmis)elämän edistämiseen ja käsitteellinen sekametelisoppa on valmis. Kritiikiltä viedään iskuvoima pois samalla kuin yhteinen pohja katoaa. Toinen puhuu aidasta ja toinen aidan seipäästä.
Elämän noustessa itseisarvoksi seuraa toinenkin aiemmin esitellystä ainakin osittain erillinen ongelma. Elämän noustessa jalustalle kuolemasta tulee kauhukuva eikä millään tavalla osa elämän prosessia. Elämän puolustamiseksi on sallittua lähestulkoon mikä vain. Ihmiset valtaa kuoleman pelko ja kirkkaat visiot sumenevat kun Foxin uutiset näyttävät poliisin ajavan takaa puertoricolaista murhamiestä helikopterikameralla. Pelon mytologisoivan voiman ruokkiminen on taitolaji, jonka lopputuloksena ihmiset saadaan hallitsemaan itse itseään. Kun ainoaksi tärkeäksi asiaksi nousee elämän suojelu, itse eläminen unohtuu taustalta. Omaa ja rakkaimpiensa elämää hysteerisesti suojellessa elämän monisyisyys katoaa. Se laskeutuu arkisen selviytymisen harmaalle taustakankaalle. Nietzsche käytti käsitettä kauimmaisenrakkaus. Lähimmäistään on helppo rakastaa mutta tuho alkaa siitä kun unohdamme kauimmaisemme. Kauimmaisenrakastamisen asettaminen itsellemme vaateeksi antaa perspektiiviä elämään.
Mitä pro-choicessa on sitten vikana? Siinähän kuitenkin puolustetaan ihmisen oikeutta päättää omasta elämästään ja kehostaan. Kuitenkin se on liikkeenä syyllistynyt samoihin virheisiin kuin pro-lifekin, näköalattomuuteen. Yhdysvaltain poliittisen kentän painopisteitä määrittelee poliitikkojen kyllä/ei -kannat yksittäisissä arvokysymyksissä; miltään taholta ei pyritäkään ottamaan laajempaa yhteiskunnallista näkökulmaa erilaisiin arvokonstellaatioihin. Asioiden väliset yhteydet katoavat ja vaalit ratkaistaan satunnaisten kannanottojen perusteella. Demokraattien ja republikaanien erot eivät muodostu enää niinkään laajamittaisten taloudellis-poliittisten ohjelmien mukaan vaan välimatkaa luodaan pro-life – pro-choice -tyyppisten erottelujen kautta. Äänestäjät siis jättävät laajemmat reformit ihmisille, joiden olennaisia näkökantoja nämä eivät tiedä. Pro-life -liikehdinnässäkään elämän mielekkyyden laajamittainen pohdinta ei ole olennaista vaan puhutaan yksittäisten koskettavien tarinoiden kautta. Eli retorinen pelikenttä on sama kuin vastapuolella.
Tällainen tilanne ei tietenkään vallitse Suomessa, mutta eikö tällaisia virtauksia ole abstrahoitavissa poliittisesta keskustelusta? Ainakin siinä mielessä, että poliitikkojen moraaliset ja poliittiset näkemykset tulevat helposti toisistaan riippumattomiksi, ainakin näennäisesti. Kaikkien puolueiden vaaliretoriikka on suunnilleen samanlaista vaikka poliittisesti ne edustavatkin eri asioita. Toisaalta Yhdysvalloissa moraalisilta näkökannoiltaan eriävät poliitikotkin edustavat usein samaa uusliberalistista hegemoniaa. Näin arvojen ja poliiikan välille näyttää aukeavan syvä kuilu, ja politiikan läpinäkyvyys heikkenee. Kuitenkin arvojen ja politiikan välillä on yhteys, tiedostivat poliitikot sitä tai eivät. Ja läpinäkyvyyden heikkous ei tarkoita sitä etteikö näkyvyyttä olisi ollenkaan. Nykyään asioiden monimutkaistuminen vaatii vain entistä kriittisempää silmää, että näkee arvojen ja politiikan yhteydet ja pystyy muodostamaan oman kantansa tätä kautta. On hyvä nähdä, että esimerkiksi elämää puolustaessaan eri poliitikot voivat tarkoittaa täysin eri asioita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti