Totuus se on osatotuuskin

Löytyi täältä. Intuitio on ongelmallinen käsite, kuten lainauksestakin käy ilmi. Toisaalta, onko tieteen nimissä puhuvat usein yhtä puupäitä kuin vastapuoli, jota syyttävät kritiikittömyydestä? Paha mennä sanomaan, mutta intuitioni sanoo kyllä.

"However, his [Carl Jung] typology seems to imply that science is just a point of view and that using intuition is just as valid a way of seeing and understanding the world and ourselves as is careful observation under controlled conditions. Never mind that that is the only way to systematically minimize self-deception or prevent identifying causes where there are none.

Isabel Briggs Myers made similar mistakes:

In describing the writing of the Manual, she mentioned that she considered the criticisms a thinker would make, and then directed her own thinking to find an answer. An extravert to whom she was speaking said that if he wanted to know the criticisms of thinkers, he would not look into his own head. He would go find some thinkers, and ask them. Isabel looked startled, and then amused.*

This anecdote typifies the dangers of self-validation. To think that you can anticipate and characterize criticisms of your views fairly and accurately is arrogant and unintelligent, even if it is typical of your personality type. Others will see things you don’t. It is too easy to create straw men instead of facing up to the strongest challenges that can be made against your position. It is not because of type that one should send out one’s views for critical appraisal by others. It is the only way to be open-minded and complete in one’s thinking. To suggest that only people of a certain type can be open-minded or concerned with completeness is to encourage sloppy and imprecise thinking."

Ain't life keen? Elämän ihmeestä

”And just in case you haven't seen the single mom statistics lately, the miracle is spreading like wild-fire. Halleluja!”

-Bill Hicks

Pro-life vai pro-choice? Tällaisten vaihtoehtojen välillä Yhdysvalloissa käydään paljolti keskustelua oikeudesta elämään. Keskustelu aiheesta latistuu usein kiistaksi oikeudesta aborttiin, eutanasiaan tai muuhun yksittäiskysymykseen. Aihe koskettaa ihmisiä henkilökohtaisella tasolla, eikä keskustella voi valitsematta puoltansa absoluuttisessa mielessä. Jos et ole meidän puolella, olet meitä vastaan. Kun aiheen tiimoilta selaa nettiä, törmää ensitöikseen kiihkoilijoiden kannanottoihin. Ja sokaistumisen seurauksena kaikki, jotka ovat eri mieltä, näyttäytyvät samanlaisena massana. Eli siinä tapauksessa jos näkee kummankin osapuolen perusargumentit kestämättöminä, on kuin kahden maan kansalainen. Vieras kahdessa maassa eikä kotonaan missään.

Pro-life eli elämän puolesta kuulostaa hyvältä. Miten joku voisi olla elämää vastaan? Tällaisesta dikotomisoivasta retorisesta siirrosta onkin kysymys. Mutta samoinhan on pro-choice –puolen laita. Eikö valinnanvapauden vastustaja sodi periamerikkalaisia arvoja vastaan? Eli jos henkilö hyväksyy abortin tai eutanasian, on kuoleman puolella. Puolestaan tuomitessaan nämä henkilö vastustaa vapautta. Puurot ja vellit menevät sekaisin eikä kiihkottomille kannanotoille ole enää sijaa. Vastakkainasettelujen aika ei missään nimessä ole ohi mutta myös juupas-eipäs –argumentaation järkevyys on kyseenalainen.

Liikehdinnässä elämän puolesta elämästä puhutaan hyvin yleisellä tasolla. Retoriikka perustuu paljolti käsitykseen Raamatun sanomasta. ”Ihmisen tulee täyttää maa” ja muut samankaltaiset hokemat täyttävät oikeistokonservatiivien puheenparret. Elämä on siis ensisijaisesti ihmisen, Jumalan kuvan, elämää. Ja tässä suhteessa kaikkinainen tappaminen on julmaa. Elämän mielekkyys tai ihmisen oikeudet ovat toissijaisia asioita ja näiden nostaminen ensisijaisiksi on vääräoppineisuutta. Kaikki elämä on yhtä arvokasta, kuuluu ortodoksinen vastaus kaikkiin kyseenalaistaviin kommentteihin.

Elämä ymmärretään pro-life –liikehdinnässä hyvin kapeasti. Elämä on jonkinnäköistä passiivista olemista, jota on palvottava kuin kuuta nousevaa. Se on ihme, jonka Jumala on meille suonut. Ja sen puolesta on taisteltava viimeiseen asti. Kuitenkin se on ihme, jonka proaktiivinen edistäminen saattaa miljoonat ja miljardit ihmiset huonoon asemaan. Kondomit ja abortti ovat saatanasta. Tämän näkemyksen levitessä leviää myös tarpeeton kärsimys. Pro-life –liikkeen kautta ei pysty hahmottamaan elämää monitahoisesti. Elämä on hienoa ja ihmiset ovat parhaita. Ihmisyys samastetaan (ihmis)elämän edistämiseen ja käsitteellinen sekametelisoppa on valmis. Kritiikiltä viedään iskuvoima pois samalla kuin yhteinen pohja katoaa. Toinen puhuu aidasta ja toinen aidan seipäästä.

Elämän noustessa itseisarvoksi seuraa toinenkin aiemmin esitellystä ainakin osittain erillinen ongelma. Elämän noustessa jalustalle kuolemasta tulee kauhukuva eikä millään tavalla osa elämän prosessia. Elämän puolustamiseksi on sallittua lähestulkoon mikä vain. Ihmiset valtaa kuoleman pelko ja kirkkaat visiot sumenevat kun Foxin uutiset näyttävät poliisin ajavan takaa puertoricolaista murhamiestä helikopterikameralla. Pelon mytologisoivan voiman ruokkiminen on taitolaji, jonka lopputuloksena ihmiset saadaan hallitsemaan itse itseään. Kun ainoaksi tärkeäksi asiaksi nousee elämän suojelu, itse eläminen unohtuu taustalta. Omaa ja rakkaimpiensa elämää hysteerisesti suojellessa elämän monisyisyys katoaa. Se laskeutuu arkisen selviytymisen harmaalle taustakankaalle. Nietzsche käytti käsitettä kauimmaisenrakkaus. Lähimmäistään on helppo rakastaa mutta tuho alkaa siitä kun unohdamme kauimmaisemme. Kauimmaisenrakastamisen asettaminen itsellemme vaateeksi antaa perspektiiviä elämään.

Mitä pro-choicessa on sitten vikana? Siinähän kuitenkin puolustetaan ihmisen oikeutta päättää omasta elämästään ja kehostaan. Kuitenkin se on liikkeenä syyllistynyt samoihin virheisiin kuin pro-lifekin, näköalattomuuteen. Yhdysvaltain poliittisen kentän painopisteitä määrittelee poliitikkojen kyllä/ei -kannat yksittäisissä arvokysymyksissä; miltään taholta ei pyritäkään ottamaan laajempaa yhteiskunnallista näkökulmaa erilaisiin arvokonstellaatioihin. Asioiden väliset yhteydet katoavat ja vaalit ratkaistaan satunnaisten kannanottojen perusteella. Demokraattien ja republikaanien erot eivät muodostu enää niinkään laajamittaisten taloudellis-poliittisten ohjelmien mukaan vaan välimatkaa luodaan pro-life – pro-choice -tyyppisten erottelujen kautta. Äänestäjät siis jättävät laajemmat reformit ihmisille, joiden olennaisia näkökantoja nämä eivät tiedä. Pro-life -liikehdinnässäkään elämän mielekkyyden laajamittainen pohdinta ei ole olennaista vaan puhutaan yksittäisten koskettavien tarinoiden kautta. Eli retorinen pelikenttä on sama kuin vastapuolella.

Tällainen tilanne ei tietenkään vallitse Suomessa, mutta eikö tällaisia virtauksia ole abstrahoitavissa poliittisesta keskustelusta? Ainakin siinä mielessä, että poliitikkojen moraaliset ja poliittiset näkemykset tulevat helposti toisistaan riippumattomiksi, ainakin näennäisesti. Kaikkien puolueiden vaaliretoriikka on suunnilleen samanlaista vaikka poliittisesti ne edustavatkin eri asioita. Toisaalta Yhdysvalloissa moraalisilta näkökannoiltaan eriävät poliitikotkin edustavat usein samaa uusliberalistista hegemoniaa. Näin arvojen ja poliiikan välille näyttää aukeavan syvä kuilu, ja politiikan läpinäkyvyys heikkenee. Kuitenkin arvojen ja politiikan välillä on yhteys, tiedostivat poliitikot sitä tai eivät. Ja läpinäkyvyyden heikkous ei tarkoita sitä etteikö näkyvyyttä olisi ollenkaan. Nykyään asioiden monimutkaistuminen vaatii vain entistä kriittisempää silmää, että näkee arvojen ja politiikan yhteydet ja pystyy muodostamaan oman kantansa tätä kautta. On hyvä nähdä, että esimerkiksi elämää puolustaessaan eri poliitikot voivat tarkoittaa täysin eri asioita.

Silta (Franz Kafkan mininovelli)

Minä olin jäykkä ja kylmä, olin silta, makasin kuilun yllä. Jalkaterät olivat kaivautuneet tälle puolen, kädet tuolle puolelle, olin pureutunut kiinni mutenevaan saveen. Takkini liepeet liehuivat kummallakin puolellani. Syvyydessä elämöi hyinen forellipuro. Kukaan turisti ei eksynyt tälle tiettömälle harjanteelle, tätä siltaa ei vielä ollut merkitty karttoihin. ─ Näin minä makasin ja odotin; oli pakko odottaa. Sortumatta ei mikään kerran pystytetty silta voi lakata olemasta silta.

Kerran eräänä iltana ─ oliko se ensimmäinen, oliko se tuhannes, en tiedä ─ajatukseni kulkivat jatkuvasti sekavina ja jatkuvasti ympyrää. Illan tullen kesällä puro solisi kumeammin, kuulin miehen astuntaa! Minua kohti, minua kohti. ─ Ojentaudu, silta, kunnosta itsesi, kaiteeton hirsi, kannata varaasi uskottua. Tasauta hänenepävarmat askelensa, mutta jos hän horjahtaa, ilmaise hänelle oma itsesi ja sinkoa hänet reunalle kuin vuorenjumala.

Hän tuli, koputteli minua keppinsä rautakärjellä, sitten hän nosti sillä minun takkini liepeet ja asetti ne siististi päälleni. Hän työnsi tuuheaan tukkaani tuon kärjen ja antoi sen, kaiketi hurjasti ympärilleen vilkuilevana, viipyä siellä kauan. Mutta sitten ─ juuri kun muistelin haaveissani hänen kulkuaan yli vuoren ja laakson ─ hän hyppäsi molemmille jaloilleen keskelle minun vartaloani. Minä värisin rajusta kivusta, täysin tietämättömänä. Kuka hän oli? Lapsiko? Uni? Maantierosvooja? Itsemurhaaja? Kiusaaja? Tuhooja? Ja käännyin ympäri nähdäkseni hänet. ─ Silta kääntyy ympäri! En ollut vielä kokonaan kääntynyt kun minä jo putosin, putosin, ja samassa olivat teroitetut piikivet, jotka aina olivat tuijottaneet minua kiiltävästä vedestä niin sopuisasti, silpoutuneet ja seivästäneet minut.

Pudotaan yhdessä – Arvostelu Albert Camus’n teoksesta Putoaminen

Albert Camus’n romaani Putoaminen on kertomus Jean-Baptiste Clemencesta, katumuksentekijä-tuomarista. Romaani on monologimuotoinen, tai tarkemmin ottaen kenenkään muun kuin Clemencen puhetta ei ole kirjoitettu. Clemence kertoo elämänsä vaiheista ja tekee tunnustustaan (lukijalle) nimettömäksi jäävälle keskustelukumppanille. Itseensä absorboitunut, tiedostava ja hedonistinen yksilö tekee romaanissa tiliä teoistaan.

”Eräs tosi kristillinen ystäväni tunnusti kerran, että ensimmäinen tunne, joka hänessä herää, kun hän näkee kerjäläisen lähestyvän taloaan, on epämieluisa. Minun kohdallani asia oli vielä pahempi: minussa se herätti riemua.”

Eräs kirjan kantavia teemoja on tekopyhyys, jota sitaatti kuvaa erinomaisesti. Clemence tekee kaikkensa näyttääkseen hyvältä, ei ollakseen sitä. Silloin tarvitaan näyttelijän lahjoja ja löyhä omatunto, joka ei paljasta löyhyyttään tai mieluiten ole edes tietoinen siitä. Kerjäläisen avulla voi tuoda hyvyytensä julki pienillä teoilla kunhan paikalla on yleisö, joka voi antaa tunnustuksen (aplodit). Tässä näytelmässä pääosaa esittää moderni yksilö. Esirippu avautuu ja näyttelijä alkaa pian itsekin uskoa olevansa sitä mitä esittää. Moderni ihminen on kovasti eläytynyt osaansa eikä halua millään päästää irti illuusioistaan, hyvä kun edes pystyisi siihen vaikka haluaisi. Ongelmaksi saattaa muodostua kuitenkin omatunto, joka vuosien takaa käy vainoamaan ihmisen huoletonta arkea.

Romaanissa Clemence kertoo aiemmasta huolettomasta elämästään ja siihen tulleesta säröstä, kun hän tajuaa, ettei ollutkaan niin täydellinen kuin kuvitteli. Hän tunsi itsensä narriksi, joka oli ilveillyt ja jolle naurettiin; tekopyhäksi ihmisraunioksi, joka ei enää pystynyt tuntemaan oloaan hyveelliseksi. Tämän jälkeen hän on ryhtynyt katumuksentekijä-tuomariksi. Narsistisena henkilönä hän alkaa syyllistää muita vapautuakseen oman itseriittoisuutensa aiheuttamasta taakasta. Sen sijaan, että hän aloittaisi ihmisten pilkasta, hänen metodinsa on pilkata itseään. Hän tekee itsensä naurettavaksi mutta muovaa puheensa aina kulloisenkin kuulijan mukaan. Hän tekee omasta naurettavuudestaan peilin, josta keskustelukumppani lopulta näkee itsensä. Näin Clemence ostaa vapautuksensa rikkomalla ihmisten illuusion kaikkivoipaisuudestaan.

”Tuli sitten päivä, jolloin en enää kestänyt. Ensimmäinen reaktioni oli kiihkeä ja päätön. Kun kerran olin valehtelija, halusin huutaa sen julki ja paiskata vilpillisyyteni noille hölmöille päin naamaa, ennen kuin he itse sen oivaltaisivat. Kun minulta kerran vaadittiin totuutta, minä myös vastaisin haasteeseen. Torjuakseni naurun ennakolta aioin antautua yleisen pilkanteon kohteeksi. Eli lyhyesti sanottuna – kysymys oli edelleenkin siitä, miten pääsisin livistämään tuomiota.”

Romaani kuvaa epäaitouden ilmapiiriä, joka on läsnä nykyihmisen itsetietoisessa olemisessa. Kun järki ja tunne kadottavat keskinäisen yhteytensä, patologinen ihmiskuva on valmis. Yksityisen (tunteen) ja julkisen (järjen) sfäärit eriytyvät, vaikka ihmisestä tulee yhä vahvemmin yhteiskunnan tuote. Yhteiskuntakritiikistä katoaa pohja samalla kun yleisen mielipiteen diktatuuri alkaa hallita. Ihmiset tiedostavat Clemencen tavoin, kuinka tärkeää on muiden ihmisten silmissä pyhimykseltä näyttäminen. Opitaan puhetavat, jotka miellyttävät muita ja joiden avulla vältetään tuomio. Poliittinen korrektius hallitsee ja ihminen alkaa pelätä vapautta, autonomisten päätösten tekemistä.

Kirja johdattelee ihmistä syvällisten kysymysten äärelle ja on toisaalta erittäin viihdyttävä. Jokainen ajan hermoilla elävä lukija näkee varmasti Clemencessa osittain itseään, osittain ajan ilmiötä yleensä. Toisaalta kirja imaisee mukaansa poikkeuksellisen voimakkaasti, sillä se puhuttelee, viihdyttää ja naurattaa. Koska mitäpä muuta ihminen voisi itselleen tehdä, kuin nauraa? No muuttua tietenkin, mutta se on kokonaan toinen tarina.

Opettajan urasta

Kaikki, jotka suunnittelette opettajan uraa, miettikää vielä toisen kerran:

www.youtube.com/watch?v=Zt7AW_GHnVw

Aion toistaiseksi uhmata kohtaloa, katsotaan todellisuusperiaatteen kohtaamisen jälkeen sitten tilannetta uudestaan..

Löydä itsesi testistä.

Your Type is
ENTP

Extraverted	Intuitive	Thinking	Perceiving
Strength of the preferences %
33	62	62	11

Onko hajua, mihin moinen tulos liittyy? Jos ei, niin ehkä kohta on.

Persoonallisuustestit ovat mielenkiintoinen sara, sillä niihin liittyy ristiriitaisuutta. Toisaalta ne ovat täyttä roskaa, joka yksinkertaistaa ihmisen olemusta ja keskittyy epäolennaiseen. Ihmiset jäävät kiinni persoonallisuustesteihin ja luokittelevat itseään ja toisiaan pikemminkin niiden kuin eletyn elämänsä kautta. Toisaalta taas ne voivat antaa mielenkiintoista tietoa ihmisten välisistä suhteista, valottaa hiukan syitä ihmisten tietyn tyyppiselle toiminnalle. Ilman kytkentää sosiologiseen havainnointiin testien merkitys kuivuu mielestäni lähes täysin kasaan. Esimerkiksi vain kuvattaessa ihmisten olevan tällaisia tai tuollaisia saavutetaan korkeintaan hiukan itseymmärrystä, mutta todellinen ymmärrys tulee itseymmärrysen sosiaalisen puolen havainnoinnista. Siinä mielessä tässä onkin kysymys sosiaalipsykologisesta näkökulmasta.

Myers-Briggs -tyyppi-indikaattori on Jungin tyyppiluokitteluun perustuva testi, yksi tunnetuimmista persoonallisuustesteistä. Siinä jaetaan ihmiset neljällä akselilla: introvertti-ekstravertti, intuitiivinen-tosiasiallinen, ajatteleva-tunteva, spontaani-järjestelmällinen. Siitä on myös olemassa tuhottomasti kirjallisuutta. Testin ongelmana on mainittu yksinkertaistava luonne, kysymykset ovat välillä suorastaan typerryttäviä mutta kriittisellä tarkastelulla indikaattorista voi saada jotain irti. Olen lukenut osittain erään kirjan, jossa käsiteltiin työpaikan persoonallisuustyyppien välistä dynamiikkaa ja siitä saa näkemystä esimerkiksi tyyppien välisten konfliktien synnyn syihin. Miksi populaatiossa sitten on tietty määrä kutakin tyyppiä, siihen liittyvään kirjallisuuteen en ole törmännyt, vaikka siinä olisi mielenkiintoisen yhteiskunnallisen tutkimuksen sarka. Jos populaation perusrakenteen otetaan annettuna ja pyritääni toimimaan vain siinä kontekstissa mahdollisimman hyvin, menettää helposti kuvan laajemmasta prosessista ja sitä kautta todellisuudesta. Psykologian koulutuksessa tulisikin keskittyä nykyistä enemmän sen sosiologisiin rajapintoihin.

Kaikkein parhaana johdantona aiheeseen toimii testin itsensä tekeminen. Liika johdattelu voi olla lähinnä haitaksi. Täältä löytyy eräs testi, täältä toinen. Jos molemmista pukkaa samaa tulosta, niin varmaan on aika lähellä totuutta. Jos omaat taipumusta samaistua testituloksiin, en suosittele. Mutta varoittelu taitaa olla liian myöhäistä.

Ingmar Bergmanin muistolle

Yksi Pohjoismaiden ja miksei maailmankin merkittävimmistä ohjaajista on kuollut. Ernst Ingmar Bergman (14.7.1918-30.7.2007) kunnostautui urallaan elokuva- ja teatteriohjaajana mutta maailmanmaineeseen hänet nosti tekemänsä elokuvat - nosti eikä laskua kuulunut koskaan. Hänen kuolemallaan on tuskin vaikutusta elokuvien suosioon, klassikot eivät vanhene. Valitsemassani kuvassa ei pällistele Ingmar Bergman, kuten haukankatseinen lukija saattoi jo havaita. Kuva on Bergmanin mestariteoksesta Seitsemäs sinetti, joka kertoo ritarin (Max von Sydow, kuvassa oikealla) ja hänen apurinsa matkasta halki mustan surman lamaannuttaman ruotsin. Ruton pelko vaivaa jokaista ja tällöin ihminen joutuu kohtaamaan vaikean ajatuksen päivästä ja hetkestä toiseen: Milloin on minun aikani? Ajatus tyhjyydestä kuoleman jälkeen saa etsimään vaihtoehtoja, entä jos sittenkin kuolema on vain portti toisaalle?

Ingmar Bergman on puhunut avoimesti useissa haastatteluissa kuolemasta ja hänen suhtautumisestaan siihen. Omien sanojensa mukaan hän lakkasi uskomasta kahdeksanvuotiaana, eikä ateistilla ole kuin lopullinen ulospääsy tämänpuoleisesta. Seitsemännessä sinetissä ritari pelaa kuoleman kanssa šakkia panoksena ritarin elämä. Kuolema ja ritari käyvät keskusteluja, eikä ritari saa vastausta kalvaviin kysymyksiinsä. Kuoleman tyhjä, ankara muttei millään tavoin pahantahtoinen katse viestii ainoastaan elämän loppumisen välttämättömyydestä. Bergman sanoo tulleensa sinuiksi ateistisen näkemyksensä kanssa vasta kahdeksan vuotta Seitsemännen sinetin valmistumisen jälkeen, saatuaan valmiiksi elokuvan Talven valoa. Tällöin, 53-vuotiaana, hän freudilaisittain ilmaistuna kenties saattoi isänmurhan loppuun, isänsä kun oli pappismiehiä.

Nyt kun Bergman on laskettu lepoon, hän on jättänyt meidät pohtimaan samoja kysymyksiä, jotka hän parhaiten artikuloi elokuvillaan. Bergmanissa on hienon taiteilijan tunnuspiirre: Tehdessään elokuvia itselleen, haluten niiden tekemisen kautta päästä uudelle (itse)ymmärryksen tasolle, hän on sivutuotteena rikastuttanut ihmisten maailmaa. Hän on sytyttänyt ajattelemaan ja samalla viihdyttänyt komealla visuaalisuudella, kysymyksiä herättävällä dialogilla sekä kokonaisuutta vaalivalla ohjaustyöllä. On hienoa nähdä, kuinka ihminen löytää paikkansa ja Bergman sen todellakin löysi, mutta ilman kipeiden kysymysten läpikäymistä ei luonnistu mikään elämässä. Kysymys onkin käsittääkseni siitä, miten näihin kipeisiin kysymyksiin suhtautuu. Kukin muokkaa omat metodinsa. Itselleni on tärkeää huumori, joten on luontevaa lopettaa tämäkin vaikean kysymyksen äärellä piehtarointi huumorilla. Lehti osuu aikalailla napakymppiin:

http://lehti.samizdat.info/2007/07/30/2056/

Huumori on vakava asia

Taas on vähän kyyninen olo, mutta minkäs sille mahtaa. Tällä kertaa harmittaa se, että laadukasta huumoria tehdään nykyään enää kovin vähän. Ainakin jos puhutaan sketsisarjoista. Kaikki vinkit ovat tervetulleita, sillä tuntuu, että potentiaalisen materiaalin olen suurelta osin käynyt läpi. Lohduttavaa on, että paljon hienoa materiaalia on olemassa. Mutta suomalainen laadukas setti se vasta harvassa onkin. Kovin harvoin komiikka otetaan vakavasti, jotta se naurattaisi muitakin kuin tekijöitä, vaikka valitettavasti Pulttibois on muistakin kuin tahattomista syistä naurattanut ihmisiä. Toivottavasti se johtuu siitä, että ihmiset eivät tiedä paremmasta, koska tosiaan liikaa valinnanvaraa ei ole ja pakkohan sitä on jollekin nauraa ikävyyksissään. Mutta onhan sitä Julmahuvi, tuntemattomampi samojen tekijöiden To(i)ni ja Heikki Haaman show ja, ja, no Kummelissa on se Lentäjä. Komiikassa voi olla jotain kovin osuvaa ja välillä täydelliseen päättömyyteen viety sketsi voi paljastaa jotain ja naurattaa juuri siksi. Rationalisoituina vitsit kadottavat tehonsa, spontaanius ja mielettömien mutta jollain tasolla ymmärrettävien assosiaatioiden ketju taas saa hykertelemään. Kaikkein heikoiten kuitenkin suomalaisilla menee stand-up -komiikan saralla. Suomalaiset koomikot luottavat lähes yksinomaan tilanteen tuomaan viehätykseen ja joissakin tapauksissa lavahahmon luonnilla on keskeisin osa. Minullekin on yleisimmin sanottu stand-upin puolesta, että "kyllä se siellä stand-upia katsoessa on hauskaa, vaikkei ne jutut sinänsä olisi kovin hauskoja". Suomeksi sanottuna, nauru tarttuu. Näin vuodenvaihteen jälkeen Ismo Leikolan esiintymisen Ilokivessä. Täytyy myöntää, että oli tyypillä muutama oikeasti hyväkin juttu, mutta lähinnä mentiin puhunpas-minä-hölmöjä-mutta-ei-se-mitään-kun-olen-tällainen-nallekarhu -linjalla. Eikä siinä mitään jos sellaisesta tykkää, mutta kun Suomessa yksikään stand-up -koomikko ei ole tajunnut itse juttujen ja niiden sisällön sekä kokonaisuuden merkitystä. Vai lienenkö informaatiorajoitteinen?

Jenkeissä on kaikennäköistä moskaa, mutta sieltä sentään on tullut muutamia koomikoita, joilla on jotain sanottavaa sen lisäksi, että hallitsevat lavaa kuin kotiaan. Onhan se tietenkin isompi kansa, mutta kyse on uskoakseni muustakin. Kuten Pekka joskus totesi, sananvapaus on siellä hyvällä tolalla tai ainakin äärimmäisissä mittasuhteissa, vaikka muuten saattaakin olla hommat päin sitä ihteään. Ehkä tilanteella on jotain tekemistä sen kanssa. Jaksan aina hehkuttaa Bill Hicksiä, mutta mielestäni hän on sen ansainnut. Siinä on mies, joka uskalsi puhua, ei nuoleskellut ketään ja onnistui yhdistämään sanottavansa hauskuuteen. Miehellä oli sana hallussa, ajoituksesta puhumattakaan. Pieniä miinuspuoliakin löytyy tietenkin, mutta kaikella tavalla ei voi ketään miellyttää. Jutut tulivat sydämestä, ja se on tärkeintä. Imperfekti on paikallaan, sillä mies meni kuolemaan tarpeettoman nuorena, 32-vuotiaana vuonna 1994. Sen jälkeen ei aivan vastaavaa kaveria ole tullut. Hyviä koomikoita toki on, mutta heissä on kuitenkin enemmän yksittäisten juttujen ja lavahahmojen vetovoimaa kuin mitään pyrkimystä sanoa jotain mielenkiintoista, esimerkkinä vaikkapa Lewis Black, joka on näennäisen kriittinen monia asioita kohtaan, mutta kun rupeaa tosissaan miettimään, niin ei hän sano paljoa mitään. Enkä yritä tällä sanoa, että kaikessa pitäisi olla joku suuri sanoma, mutta onhan se ideaalitapaus, että komiikka yhdistyy luontevasti johonkin muuhunkin kuin hetkelliseen huvitukseen, parhaimmillaan tai pahimmillaan koko maailma muuttuu lähinnä huvittavaksi paikaksi. Kaikkien aikojen Top 100:sta löytyy kyllä hienoja tapauksia, kuten esimerkiksi George Carlin, joka vanhana ukkonakin jaksaa vielä vetää hommaa tosissaan ja hauskasti. Omituista kyllä, tuolta puuttuu täysin sekopäinen Sam Kinison, jolle Hicks on paljon velkaa. Olisiko kenelläkään ihmetroppia, jotta Suomeenkin saataisiin stand-upiin henkeä vai onko tähän tyytyminen?

Keskikesä on ylitetty ja se näkyy.

Suomalaisten juhannuksen vietto vaatii vuosittain uhrinsa, eikä tämä vuosi tee poikkeusta. Tämän kansan kesäinen vähä-älyisyys tiivistyy kuitenkin kolmeen kirjaimeen: RMJ. Tämä vuosi on katastrofaalinen kolmen kuolonuhrin takia, mutta todellinen katastrofi on, että moinen festari yleensä järjestetään. Harva tapahtuma herättää vaistomaisesti niin paljon vastenmielisyyttä kuin Raumanmeren juhannus, jolla ei ole sitäkään vähää enää tekemistä musiikin kanssa, mitä normifestareilla. Noh, eipä Yötä tai Popedaa selvinpäin pystyisi kuuntelemaankaan. En ole käynyt ko. festarilla, mutta enpä ole tunkenut päätänikään kuumaan uuniin todetakseni sen typeräksi. Kun muut festarit markkinoivat itseään musiikilla, niin RMJ heittää kotisivuillaan silmien eteen kuvaavan tekstin: Suomen parhaat bileet. Jepjep, say no more.

Tässä juhannusterveiset Lehdeltä:
http://lehti.samizdat.info/2007/06/22/2027/

Hysteeristä:
http://lehti.samizdat.info/2007/06/22/2025/

Hämärää settiä.

Hämärää:
http://www.tonyrogers.com/humor/not_my_job.htm

Settiä:
http://www.youtube.com/watch?v=lkoaCmzIF4M

Jumalasta vielä

Jaahans, ehkä nyt on viimeistään aika päivittää blogia.

Huomasin, että vastineeni Henrikille ja myös Hannalle heidän kommenteistaan kirjoitukseeni jumalasta venyi siinä määrin, että taitaa toimia paremmin jo omana merkintänään, koska kirjoitukseni kaipaa lisäystä. Joten tässä se. Mukavaa, että tulee keskustelua ja kampoihin laittoa! Kirjoituksen heikot kohdat kaipasivat siis lisäyksiä ja täsmennyksiä, se kävi selväksi. Ja saattaa olla, että tämä kirjoitus vain lisää herääviä kysymyksiä, tiedä häntä. Antakaa siis kuulua, mikäli näin on. Freud- ja yleensä tieteellisyyskommentteihin tuli myös paljon vastineasiaa mieleen, joten käsittelen sitä aihetta myöhemmässä kirjoituksessa ottaen Henrikin pointit huomioon.

Jumalasta puhumisen mahdottomuutta käsittelin kirjoituksessa tietyssä merkityksessä, jota en täsmentänyt kylliksi (vai onko ongelma myös ajatuksessa itsessään?). Tietenkin voimme tavallaan puhua mistä vain, mutta onko siinä mieltä on se kysymys, joka minua kiinnostaa. Voin puhua immanenttiin jälkiä aiheuttaneesta jumalasta tai Helinä-keijusta, mutta siinä ei ole mieltä. [Tieteenfilosofinen pointti tähän väliin: mielettömästä tai epätodesta teoriasta (esim. että aurinko kiertää maapalloa) voidaan johtaa loputtomasti empiirisesti tosia lauseita (aurinko nousee joka päivä samasta ilmansuunnasta) ilman loogista ristiriitaa.] Käytän siis ilmaisua "voida puhua" karkeasti synonyymina ilmaukselle "olla mieltä puhua", koska jos jostain ei ole mieltä puhua, puhutaan tyhjästä. Sanoja voi sanoa, mutta ilman käsitteellistä ulottuvuutta sillä ei ole sisältöä. Kyseessä on siis "tyhjää" puhetta sillä emme pääse millään tavoin kiinni ajatuksemme kohteeseen (eli ajatuksillamme ei ole kohdetta).

Tietenkin jumala-sanalle voidaan antaa mikä tahansa merkitys, mutta silloinhan se jo katoaa omaan mahdottomuuteensa tai turhuuteensa. Jumala olisi mitä tahansa muttei mitään. Ja se on sen verta mystistä, että mielestäni on parasta jättää leikki sikseen ja puhua asioista niiden oikeilla (kulloinkin tarkoituksenmukaisilla) nimillä: "omastatunnosta", "rakkaudesta", "rahasta" "järjestä" tai vaikkapa "solidaarisuudesta", minkä nyt kukin haluaa asettaa siksi ylimmäksi immanentiksi auktoriteetiksi. Immanentille, jota ei jäännöksittä voida ymmärtää, halutaan saada yksinkertainen selitys ja puff, yksi sana (siis vain sana) transsendentista oliosta taiotaan esiin suojelemaan ihmistä epätietoisuuden tuskalta. Usko sanaan, niin sielusi pelastuu. Eräänlaista anekauppaa sekin.

Usko=jokaisen hlökohtainen asia;
Uskonto=Hlökohtaisesta uskosta puhumisen seurauksena mahdollistunutta epätoivon liennyttämistä ja vallankäyttöä, joka oikeutetaan näennäisellä nöyryydellä jonkin itseä suuremman edessä. (tiedostan esim. kirkon tekemän hyvän työn, mutta se ei poista tätä näkökulmaa; miksi uskonto liitetään haluun auttaa toisia? eikö se ole kytkykauppaa?)

Katsoin eilen sattumalta vähän aikaa SVT:tä ja siellä tuli ohjelma, jossa noin kymmenvuotiaat lapset kertoivat näkemyksiään siitä, mitä tapahtuu jos ei usko jumalaan. He kertoivat yksi toisensa jälkeen eri sanoin, mutta varmoin äänenpainoin, kuinka siinä tapauksessa jää ilman jumalan apua silloin kun sitä tarvitsee. En usko (tahaton), että tällaiset ajatukset ovat lapsille ominaisia ilman, että sitä jollain tavoin on heille syötetty (ei tietenkään välttämättä tietoisesti). Ohjelmasta en nähnyt kuin vain kymmenisen minuuttia ja jäikin epäselväksi myös heikosta kielitaidostani johtuen, minkälaisen koulun oppilaista oli kysymys ja minkälaisia laajempia pohdintoja ohjelmassa kenties esitettiin. Kuitenkin ohjelma motivoi minua kirjoittamaan juuri tänään tästä aiheesta. Voin vain kiittää vanhempiani, etteivät he ole jumalakysymyksen suhteen ohjastaneet minua suuntaan tahi toiseen - teistiseen saatikka sitten ateistiseen eivätkä myöskään agnostistiseen. Ateistinen kantani alkoi kehittyä rippileirin jälkeen; jumalakysymys todella mietitytti minua siellä koetun jälkeen. Rippileirikokemus yhdellä, ah niin hienolla sanalla: suggeroiva.

Jumala on kuopattu.

Kuollut Se on jo aikoja sitten, ainakin minulle. Kuoppaus tapahtui lähettämällä sähköpostia maistraatille. Jumalasta voisi jauhaa vaikka kuinka kauan, mutta olen nykyään Ludwig Wittgensteinin Tractatus logico philosophicuksessa esittämän kanssa samaa mieltä siinä kohdin, että "Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava." Ja Jumalasta (sinänsä) ja sen olemassaolosta ei voi puhua, sillä koko aihe on puheemme ulottumattomissa. Joten vakuuttelut puolesta tai vastaan ovat mielettömiä, koska aihe on kiinnostava vain antropologiselta, psykologiselta ja sosiologiselta kantilta. Miksi on tarve puhua jostain, mistä ei voi puhua eli ei ole koskaan puhuttu? Ja miksi tästä aiheesta puhuminen on kuitenkin pakkomielteistä? Psykologinen selitys on varmaankin kaikkein uskottavin lähtökohta (halu jättää kohtalonsa jonkin toisen ja suuremman huomaan sekä selittää asioita joita ei voi ymmärtää), josta päästään lopulta sosiologiseen selitykseen (tämän halun uskoa muuttuminen sosiaalisten suhteiden selittäjäksi ja vallan välineeksi institutionaalisena uskontona). Uskoo ken haluaa, mutta turha kenellekään muulle yrittää välittää uskoaan. Minä en usko, niin minä en usko.

Wittgensteinin kanssa olen eri mieltä lainauksesta, jolla hän tiivisti Tractatuksensa: "Minkä ylipäänsä voi sanoa, sen voi sanoa selvästi, ja mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava." Jälkimmäinen osa on mielestäni varsin osuva, mutta alkuosa on varsin kyseenalainen. Jälkimmäinen osa seuraisi edellisestä, mikäli kaikki lauseet voisi helposti jakaa selkeiden ja mielettömien kasteihin. Tällainen jako ei ole mielekäs (tahaton), sillä jako on luonnollisesti mielekäs-mieletön ja epäselkeätkin lauseet voivat olla mielekkäitä. Tässä tullaan tietysti määrittelykysymyksiin, mutta kun ottaa huomioon Tractatuksen kaksi ensimmäistä päälausetta, jotka ovat olennaisia tähän päätelmään päätymisessä tulee Wittgensteinin tarkoitusperät selkeämmin esiin:

1. Maailmaa on kaikki, mikä on niin kuin se on.
2. Mikä on niin kuin se on - tosiseikka - on yksityisten asiaintilojen vallitsemista.

Eli Wittgenstein puhuu yksityisistä asiaintiloista, joista kehkeytyy monimutkaisempia yhdistelmiä. Kuitenkin kaikki on siis palautettavissa yksinkertaisiin perustotuuksiin. Wittgenstein sortuu siis samaan päättelyvirheeseen kuin niin monet matemaatikot ja teknisen maailmankuvan edustajat. Kun voimme johonkin lauseeseen soveltaa reduktionistista analyysiä, voimme tehdä sitä kaikkien suhteen. Se olisikin kovin sopivaa, mutta epäuskottavaa. Maailma halutaan palauttaa ymmärrettävään muottiin, eikä ristiriitaisuutta ja epäselkeyttä haluta hyväksyä. Totta on, että Jumalasta on turha puhua, koska sitä ei voi käsitellä millään objektiivisuuden asteella mielekkäästi. Toisaalla taas on oliot, joista voimme puhua mielekkäästi kuten fysikaaliset objektit ja niiden olemus. Kolmantena joukkiona ovat seikat, jotka eivät alistu yksinkertaiselle analyysille eivätkä ole mielettömiä. Esimerkiksi Freudin aatokset (tästä keties lisää myöhemmin) eivät ole pelkkää runoutta nykytietämyksen valossa, kuten monet tieteilijöiksi itseään kutsuvat väittävät. Tämä tiedeuskoisten näkemys juontuu siitä, että falsifikaatiokriteerin mukaisesti kaikki teoriat, joita ei voi periaatteellisesti osoittaa vääräksi, ovat epätieteellisiä eli ideoita, joiden perättömyyttä saatikka todenperäisyyttä ei voi osoittaa. Kuitenkin, miten puhua selkeästi dekonstruktiosta? Käsite, joka on ollut ja on olennainen kriittisen lukutavan (lukeminen ymmärrettynä mahdollisimman laajasti) väline ja jota kuitenkaan ei voi analysoida yksiselitteisesti eikä kovin selkeästi. Eikä saakaan, sillä käsitteen epämääräisyys on sen mahdollisuus kohdata maailman epäselkeys sitä kieltämättä. Valitettavaa, mutta totta on, että maailma saatikka me emme ole niin yksinkertaisia olentoja, että alistuisimme aina selkeyden muottiin. Tämä yhteiskunta tuhoaa itseltään sielun koska sitä ei voi olla ennen kuin olemme sen seikkaperäisesti selittäneet. Mekanistit elävät utopiassa, jossa kaikkia muita syytetään utopiasta. Sitä kutsutaan tiedeuskoksi tai vaihtoehtoisesti vasemmalla kaistalla ajamiseksi ja siitä suuttumiseksi että vastaan tulee niin kovin paljon autoja.

Tarkennusta tekstiin

Huomasin hiukan huolimattomasti kirjoitetun pätkän Provokaatioita-kirjoituksessani (ai yhden vain? toim.huom.), jota täsmennän:

"Vastaväite voisi wittgensteinilaisittain olla, että mitä väliä sanoilla on, sillä sanan käsitesisältö on siinä miten sanaa käytämme. Tämä on osittain totta, ja tästä näkökulmasta äsken sosialidemokratiaakin katsoinkin, mutta osatotuus ei ole totuus. Käsite sisältää merkityksiä, jotka ovat analysoitavissa sanoista, kuten ’kapitalismin’, ’sosialidemokratian’ tai minkä tahansa muun käsitteen kohdalla. "

Analyysi on tietenkin luonteeltaan historiallisetymologinen, ei metafyysinen. Sanoille en siis pyri asettamaan mitään maagista voimaa, joka tulisi niihin meidän (kielen käyttäjien) ulkopuolelta. Magiaa on aivan riittämiin kielen muodostumisprosessissakin.

Jatkoa suvaitsevaisuudesta

"Todellinen suvaitsevaisuus on toisen ihmisen aitoa hyväksymistä ja arvostusta, ei myöntyväisyyttä, alentuvaisuutta, suopeutta tai vain toisen sietämistä." (Unesco 1995).

Suvaitsevaisuuden eteen joudutaan siis lisäämään etuliitteeksi 'todellinen', jotta saadaan sanalle se merkitys, joka halutaan. Kysyn siis vielä, miksi emme voi puhua ensisijaisesti ennakkoluulottomuudesta? Sanassa on heti nähtävissä, mitä se tarkoittaa, eikä tule mielleyhtymiä sietämiseen.

NetMOTin mukaan suvaitsevainen kääntyy englanniksi seuraavasti: "tolerant, liberal, unprejudiced, free and easy / free-and-easy Hän suvaitsee poikkeavia mielipiteitä He is tolerant of differing opinions" Sanalla ei siis ole yksiselitteistä englanninnosta ja se onkin hyvä kuvaamaan tiettyä asenneilmapiiriä, joka on sietämisen ja ennakkoluulottomuuden välimaastossa. Kuitenkin ennakkoluulottomuuden tulisi mielestäni olla tavoitteena, eikä suvaitsevaisuus voi täysin tätä täyttää, sillä sietäminen ja ennakkoluulottomuus sulkevat toisensa (ainakin osittain) pois. Suvaitsevaisuus on mielestäni vanhentunutta kieltä, joka on jäänteenä ajasta, jolloin edistyksellistä oli tunnustaa vieraiden kulttuurien arvo, ei niiden pohjimmainen samankaltaisuus oman kulttuurimme kanssa. Suvaitsevaisuus onkin sivistyneen maailmankansalaisaatelin jalomielinen asenne, ei nykypäivää.

Kryptistä

Iski erikoinen ajatus eilen päähäni: Kaikki (luokitteleva) ajattelu on vain vulgaaria Hegel-tulkintaa tai hegeliläistä vulgaaria tulkintaa.

Provokaatioita

Vaaleista on aikaa sen verran, että vaalianalyysien suuret linjat ovat olleet näkyvissä jo hyvän aikaa. Analyyseissa on painotettu paljon yhteishengen tärkeyttä, arvojen yhdistävää voimaa, avoimemman debatin tärkeyttä. Tämä kaikki on totta, mutta vaikuttaa siltä, ettei ikäviä asioita haluta oikeasti sanoa. Puhutaan itsekritiikin tarpeesta, mutta käsitys kritiikistä on usein ainakin erilainen kuin allekirjoittaneella. Rakentavassa hengessä käytävä keskustelu tarkoittaa ilmeisesti sitä, ettei tiukkoja ristiriitatilanteita tulisi olla. Mutta mielestäni näistä ristiriidoista on mahdollista saada voimaa koko liikkeelle. Niin kauan kuin sovellamme vastakkainasettelujen aika on ohi – teemaa sisäiseen keskusteluumme samalla kuin arvostelemme Kokoomuksen vastaavaa puhetapaa emme pääse puusta pitkälle.. Joskus vain myrsky mahdollistaa kirkkaan sään. Nyt hiostaa vähän turhan paljon.

Millään liikkeellä ei ole itseisarvoa, tämä pätee myös sosialidemokratiaan. Kaikki liikkeet ovat jäsentensä tuotetta, täynnänsä erilaisia käsityksiä sosialidemokratiasta. Vain näillä käsityksillä on merkitystä sosialidemokratian sisällön kannalta. Maailmalla on sosialidemokratian nimellä kulkevia puolueita, joissa vallalla oleva käsitys sosialidemokratiasta on varsin erilainen kuin minulla. Suomen sosialidemokraattisella puolueella on varsin kunnioitettava historia, mutta nykyään tuntuu siltä, että ihmiset lähinnä naureskelevat kun kuulevat, että olen demari. Tähän voi olla moniakin syitä, mutta joka tapauksessa sosialidemokratian imago on huono, eikä se siitä imagon kohennuskampanjalla tokene. Tämän vain imagokonsultille ristiriitaiselta vaikuttavan toteamuksen perusteluna on jälleen käsitys sosialidemokratiasta tai pikemminkin vasemmistolaisuudesta. Emme voi lähteä pelaamaan samoilla nappuloilla kuin oikeisto, mikäli haluamme säilyttää ihmisen kasvomme. Imago on yksi osa asiaa tietenkin, mutta imagosta puhuminen sinänsä on turhaa. Asioiden ja imagon kulkeminen käsikkäin on olennaista ja tällä hetkellä valitettavasti näin meidän liikkeessä taitaa ollakin. Vaalikampanjassa annetut ristiriitaiset signaalit suhteessa toteutettuun hallituspolitiikkaan olivat silmiinpistävän teennäisiä. Tekopyhyys ei myy, ainakaan silloin kun se paljastuu. Hyvinvointivaltio, jota liikkeemme on ollut keskeisesti aikoinaan rakentamassa, on kokenut yllättäviä kolauksia, vaikka vallan kahva on ollut paljolti käsissämme. Tie kohti kapitalismia on tasattu nykyiselle hallitukselle.

Elämme markkinataloudessa, mutta kapitalismi on eri asia. Käsitteenä kapitalismi on niin vakiintunut kieleemme, että harvoin edes mietimme sen merkitystä, joka on uskoa (-ismi) pääoman (kapitaali) muodostuksen keskeisyyteen yhteiskuntajärjestyksessä. Pääoma personoidaan tällöin usein toimijaksi, joka maagisesti ”siirtyy”, ”tuottaa” tai systeemin vastustajien mukaan ”riistää”. Pääoman noustessa keskeiseksi toimijaksi yhteiskunnassa on ay-liikkeet ja yhteiskunnan muut säätelymekanismit vain systeemin hidasteita. Tämä on yksinkertaistettu analyysi, koska tässä kirjoituksessa ei luonnollisesti ole tilaa syvälliselle aiheen käsittelylle. Tarkoituksenani on vain osoittaa esimerkin kautta, kuinka käytämme käsitteitä usein miettimättä niitä. Mielestäni on silloin myös tärkeää, että tiedostamme nämä seikat, ettemme vain pikkuhiljaa huomaa elävämme orwellilaisessa maailmassa., jossa kieli hallitsee meitä eikä toisinpäin. Vastaväite voisi wittgensteinilaisittain olla, että mitä väliä sanoilla on, sillä sanan käsitesisältö on siinä miten sanaa käytämme. Tämä on osittain totta, ja tästä näkökulmasta äsken sosialidemokratiaakin katsoinkin, mutta osatotuus ei ole totuus. Käsite sisältää merkityksiä, jotka ovat analysoitavissa sanoista, kuten ’kapitalismin’, ’sosialidemokratian’ tai minkä tahansa muun käsitteen kohdalla.

Tässä tulenkin kirjoitukseni varsinaiseen sisältöön. Kritisoimme herkästi ”työväen presidentti” ja ”vastakkainasettelujen aika on ohi” –tyyppisiä iskulauseita ja niiden sisältämiä ristiriitaisuuksia, mutta oma käsitevälineistömme onkin kuin teflonia, johon (itse)kritiikki ei tartu. Esimerkkinä mainittakoon suvaitsevaisuus, jonka käyttötapa koskee yleisemminkin suomalaisia eikä vain sosialidemokraatteja. Usein yhteen ääneen kuulutetaan suvaitsevaisuuden puolesta. Minä ainakin irtisanoudun tästä ryhmästä, sillä suvaitsevaisuus on sietämistä. Suomi on kenties maailman suvaitsevaisin kansa, mistä seurauksena on mielestäni ollut maailmassa eniten ennakkoluulojaan piilotteleva kansa, ei ennakkoluulottomin. Poliittisen korrektiuden alta paljastuu pienemmissä keskustelupiireissä mielipiteitä, jotka eivät valoa kestä. Viime syksynä opiskeluissani tarttui haaviini tätä ilmiötä oivasti kuvaava sanapari, joka on ”jäykkä ennakkoluulottomuus”. Meidän liikkeessämme tämä ilmenee toisten ja heidän mielipiteidensä suvaitsemisena sekä yhteenottojen pelkäämisenä. Demokratian ihanteita tällainen suhtautumistapa ei mielestäni toteuta. Pitäisi puhua aidosti omalla äänellä ja omista ennakkoluuloista jos ja kun sellaisia on. Vain myöntämällä puutteemme yksilöinä ja liikkeenä sekä suhtautumalla toistemme kritiikkiin aidon kiinnostuneesti, eikä vain isällisesti sallien voimme kasvaa liikkeenä johonkin , mitä emme tällä hetkellä valitettavasti ole. Tiedän, että tämä on helpommin sanottu kuin tehty, sillä itsessäni olen huomannut juuri tämän tavan olla ’suvaitsevainen’, vaikka kuinka yritän olla muuta. Usein kohdatessani erilaisuutta hoen mielessäni ”ole suvaitsevainen, ole suvaitsevainen” ja tässä kohtaa olenkin jo unohtanut kuunnella, mitä minulle sanotaan; se siitä luontevuudesta ja maailmankansalaisuudesta.